Tositarinat etusivu
Laura Ingalls Wilder
Lauran perhe
Muut ihmiset
Lauran muutot
Kotitalot
Kirjat
Sekalaiset
Laura Ingalls Wilder
Laura Ingalls Wilder (1867–1957) oli yhdysvaltalainen pioneeriperheen
tyttö, josta tuli vanhemmiten moninkertaisesti palkittu kirjailija. Wilder tunnetaan parhaiten
ns. Pieni talo -kirjasarjastaan, joka kuvaa hänen omaa lapsuuttaan
lännen asuttamisen vaikeuksien keskellä.
1. Pieni talo suuressa metsässä (1867–69)
7.2.1867 Wisconsinin Big Woodsissa, 11 kilometriä Pepinistä pohjoiseen, syntyi Charles ja Caroline Ingallsin toinen tytär,
jonka nimeksi ristittiin Laura Elizabeth Ingalls. Lauran ensimmäiset muistot olivat tukkimökistä äidin ja isän ja isosiskon
kanssa vietetyistä illoista, jolloin hiljainen viulu saatteli hänet iltaisin uneen.Elämä Big Woodsissa oli mukavaa ja turvallista. Puuta riitti yllin kyllin pitämään mökki lämpimänä läpi talven ja metsästä löytyi riistaa vaikka kuinka paljon. Pellot olivat kuitenkin täynnä kantoja ja kiviä ja viljely oli raskasta. Charles haaveili Kansasin aukeista ja helpoista pelloista. Caroline ja Charles tekivät kovasti töitä maksaakseen Wisconsinin tilan, mutta sisällissodan jälkeinen lama vei säästöt. 1860-luvun lopulla Big Woods täyttyi asukkaista, varsinkin ruotsalaisista ja Ingallsit tahtoivat pois. Caroline itse asiassa oli tyytyväinen, että lähistöllä asui muitakin, mutta Charlesia lähinaapurit enemmänkin häiritsivät. Perhe päätti jatkaa sukujensa perinnettä ja lännen valloitusta. 1868 tila mökkeineen myytiin ruotsalaiselle uudisasukkaalle Gustaf Gustafsonille ja Ingallsit suuntasivat Kansasiin.
Pa ja Ma matkasivat vauva-Laura ja kolmen vanha sisko Mary mukanaan Big Woodsista Chariton Countyyn, Missouriin. Perhe ei viihtynyt Missourissa pitkään. Vuonna 1862 oli säädetty kotitilalaki, jolla yritettiin saada ihmisiä asuttamaan vaikeita ja karuja maita. Tässä maan jaossa valtio antoi halukkaille kotitilan käytännössä ilmaiseksi – tosin tietyillä ehdoilla. Tämän houkuttelemana Charles vei perheensä kauemmas preerialle.
2. Pieni talo preerialla – herra Edwards ja intiaanit (1869–73)
Pitkä ja vaarallinen matka jatkui halki kolmen osavaltion, Minnesotan, Iowan ja Missourin päättyen lopulta eteläiseen Kansasiin. He pysähtyivät Independenceen, mutta Charles ei nähnyt syytä jäädä kaupunkiin asumaan. Hän halusi aavalle preerialle ja matka jatkui vielä parikymmentä kilometriä kaupungista lounaaseen. He olivat kuitenkin ajaneet viisi kilometriä liikaa ja saapuneet intiaanien maille. Aluetta ei oltu avattu uudisasukkaille vaan maa oli virallisesti osage-intiaanien omaisuutta ja siksi Charles ei koskaan saanut omistusoikeutta tälle tilalleen. Tämä selvisi Charlesille vasta paljon myöhemmin.Tänne preerialle kuitenkin nousi Ingallsien pieni talo, johon perhe nopeasti kotiutui. Metsästysretkillä Charles tutustui naapureihin kuten Edwards-nimiseen kaveriin ja Scottin perheeseen ja tohtori Tanniin. He viettivät varsinkin lasten kannalta erittäin jännittävää aikaa, sillä lähimpinä naapureina olivat arvaamattomasti käyttäytyvät intiaanit ja valtava susilauma.
Laura oli 3,5-vuotias, mutta muisti hyvin elokuisen kävelyretken vuodelta 1870. He jättivät äidin ja kylään tulleen rouva Scottin kotiin ja vaelsivat isän ja Maryn ja bulldoggi Jackin kanssa hylätylle intiaanien leirille. Pitkän ja kuuman keskiviikkopäivän hämärtyessä he palasivat kotiin. Rouva Scott oli poistunut, ja äiti makasi vuoteella nyytti kainalossa. Tuo nyytti oli pikkusisko, jolle annettiin nimeksi äidin mukaan Caroline – kutsumanimeksi Carrie.
Syksyllä 1870 pian Carrien syntymän jälkeen, rakennettuaan talon ja saatuaan istutukset ja viljelykset kukoistamaan, Ingallsit joutuivat jättämään kotinsa. Charles kuuli virheellisesti hallituksen muuttaneen mieltään tilojen jakamisen suhteen, ja että sotilaat olivat jo matkalla ajamaan asukkaat pois tiloilta. Pa ei aikonut odottaa sotilaita. Lopulta eräs kirje ratkaisi asian lopullisesti. Gustaf Gustafson, joka oli ostanut Charlesilta Big Woodsin tilan, ei halunnutkaan maksaa kauppasummaa loppuun vaan toivoi Charlesin mieluummin purkavan kaupat ja ottavan tilan takaisin. Niin Ingallsit lähtivät jälleen useita viikkoja kestävälle matkalle takaisin ystävien ja sukulaisten luokse Pepinin Big Woodsiin.
Tämä eräänlainen kotiinpaluu antoi tytöille tilaisuuden tutustua moniin sukulaisiin; isovanhempiin, serkkuihin, täteihin ja setiin. Heidän palatessa kotimökilleen, Gustafsson asui vielä talossa ja Ingallsit joutuivat pitämään majaa serkkujensa luona kunnes ruotsalainen lopulta lähti. Täällä ollessaan Laura sai ensimmäiset kokemuksensa kirjallisuudesta. Vajaan kilometrin päässä sijaitsi Barry Corner koulu, jota kuudenvanha Mary alkoi käydä serkkujensa mukana kevätlukukaudella 1871. Joka päivä kotiin tultuaan Mary opetti Lauralle itse oppimansa asiat, joten Laura oppi lukemaan lähes samaa tahtia isosiskon kanssa. Syyslukukaudella myös nelivuotias Laura aloitti koulun.
Caroline oli iloinen ja tunsi olevansa taas kotona, mutta Charlesin levottomat jalat potkivat kuitenkin takaisin länteen. He asuivat Big Woodsissa vajaat neljä vuotta ja tästä ajasta kertoo Lauran ensimmäinen kirja Pieni talo suuressa metsässä.
3. Luumujen poukama – Walnut Grove ja Nellie (1873–79)
Myöhään syksyllä 1873 Charles möi maatilan jo toisen kerran, nyt toiselle ruotsalaiselle farmarille Andersonille tuhannen dollarin hintaan.
Perhe asui jälleen Peter-sedän ja Eliza-tädin luona kunnes tuli muuton aika.Helmikuussa 1874 – kun järven jää oli vielä varmasti turvallinen – nämä kaksi Ingallsin perhettä, Peterin ja Charlesin, ylittivät Pepinjärven. He asuivat vastarannalla kaupungin hotellissa pari kuukautta, koska helmi-maaliskuu oli liian kylmää aikaa vankkureilla matkustamiseen. Matka jatkui keväällä kohti Minnesotaa. Charlesin perhe saapui vain kolme vuotta aiemmin syntyneeseen Walnut Groven kaupunkiin, josta oli juuri eteenpäin lähdössä eräs norjalainen farmari. Charles osti häneltä 172 eekkerin (n. 70 hehtaaria) kokoisen tilan Luumupuron varrelta, jossa he asuivat yhden huoneen kokoisessa puron rantapenkereelle turpeeseen kaivetussa maakuopassa.
Ingallsit olivat perustamassa pastori Aldenin pitämää kirkkoa ja syksyllä kovaa vauhtia kasvavaan kaupunkiin syntyi myös koulu, jota yhdeksän- ja seitsenvuotiaat Mary ja Laura alkoivat käydä. Koulussa Laura tapasi hienostelevan ja tylyn Nellie Owensin ja tämän veljen Willien. Kirkon aloitettua toimintansa Laura ja Mary kävivät sunnuntaisin pyhäkoulua ja opiskelivat raamatun säkeitä.
Keväällä 1875 Charles rakensi norjalaisen naapurin Eleck Nelsonin auttaessa aidoista sahatuista laudoista upean uuden kodin, johon hankki velaksi oikeat lasi-ikkunat, tilaustyönä tehdyt ovet, valurautaisen hellan ja jopa keraamiset ovenkahvat. Tiedettiin yleisesti Charlesin sadon kehittyvät todella hyväksi ja uskottiin hänen pystyvän maksamaan velkansa pikimmiten. Heinäsirkat kuitenkin valtasivat alueen ja tuhosivat sadon täydellisesti. Monet farmarit lähtivät takaisin itään, mutta Ingallsit eivät. Charles käveli töihin yli 300 kilometrin päähän auttamaan sadonkorjuussa alueilla, jossa ei ollut ollut heinäsirkoista ongelmaa. Viikkojen kuluttua hän palasi taskut täynnä rahaa ja viulumusiikki täytti taas tuvan.
Syksyllä 1875 perhe muutti maatilalta Walnut Groven keskustaan, jotta tytöillä olisi turvallinen koulumatka ilman huolta yllättävistä lumimyrskyistä. Vuokrattavaksi löytyi pieni talo kirkon takaa. Laura muistaa erään koulusta paluun 1.11. Äiti oli sängyssä sylissään Lauran pikkuveli, jolle annettiin nimeksi Charles Frederic isänsä sekä äitinsä isäpuolen mukaan. Tytöt alkoivat kutsua häntä Freddyksi.
Erittäin varhain keväällä 1876 Ingallsit muuttivat takaisin omalle tilalleen. Kuukausien kovan työn hedelmät tuhoutuivat jälleen. Edellisen vuoden heinäsirkkojen munat kuoriutuivat ja sirkat söivät sadon täydellisesti jo toisena vuonna peräkkäin. Muuttovirta Walnut Grovesta jatkui ja pois lähti myös kirkossa tutuksi tullut Steadmanin pariskunta. He olivat perustamassa hotellia Iowaan, ja pyysivät Charlesia sinne töihin. Työt alkaisivat tosin vasta syksyllä. Tila myytiin Kellar nimiselle uudelle asukkaalle ja Ingallsien vankkurit lähtivät taas tien päälle – tällä kertaa kohti itää. "Kuinka toivoinkaan, että olisimme olleet matkalla länteen", Laura muisteli. Hän oli varma, että myös lännen valloituksesta koko ikänsä haaveillutta isää kismitti suunnattomasti lähteä takaisin itään.
Kesällä Charles teki töitä muiden pelloilla, myös Minnesotassa Peter-sedän tilalla, jossa perhe asui koko loppukesän muodostaen 13 hengen hilpeän yhteistalouden. Lapset viihtyivät hyvin leikkiessä serkkujensa kanssa, mutta aikuisilla oli suuri huoli tulevasta. Charles ei ollut vieläkään löytänyt vakituista hyvää asuinpaikkaa perheelleen, eikä tuleva työ ja asunto iowalaisessa hotellissa sellaista tarjonnut. Myös Freddyn kunto huoletti. Hän oli sairastellut erittäin paljon pitkin kevättä ja tohtorikin tilattiin kaupungista asti. Frederic kuitenkin kuoli 27.8.1876 vain kymmenen kuukauden ikäisenä.
Pojan menetyksestä pahoin masentunut perhe jatkoi matkaansa suunnitellusti Iowaan Burr Oakin kaupunkiin; asumaan ja töihin Steadmanin hotelliin, Burr Oak Houseen. Tytöt jatkoivat opiskelua kaupungin koulussa yhdessä Steadmanin poikien kanssa. Ehkä myös Carrie aloitti täällä ensimmäisen luokan. Kaikki lapset sairastuivat tuhkarokkoon ja pian vuodenvaihteen jälkeen Ingallsit muuttivat meluisesta hotellista pieneen vuokrahuoneeseen ruokakaupan yläkertaan, parin oven päähän hotellista. He eivät pitäneet hotellityöstä ja Charles meni töihin myllylle. Saluunan tulipalo oli viimeinen pisara ja perhe muutti jälleen, nyt vuokralle pieneen tiilitaloon kaupungin ulkopuolelle.
23.5.1877 Burr Oakissa syntyi perheen viimeinen lapsi, Grace Pearl. "Se oli onnellinen kesä", Laura muisteli myöhemmin. "Työ ja leikki sekoittuivat niin, ettei niitä erottanut toisistaan!" Ingallseilla oli silti kova koti-ikävä takaisin Walnut Groveen, jonne he palasivatkin syksyllä 1877.
He saivat Walnut Grovessa lämpimän vastaanoton ja asuivat ystäviensä Ensingin perheen vieraana kunnes Charles sai rakennettua uuden talon. Kaupunki oli kasvanut ja muuttunut paljon. Mm. entinen Burr Oak Housen omistaja hra Masters oli perustanut tänne uuden hotellin. Charles teki monien sekalaisten töiden ohella puusepän töitä. Tytöt kävivät yhdessä koulua, jossa oli paljon tuttuja lapsia, mutta vielä enemmän uusien perheiden lapsia - joukossa valitettavasti myös Owensin kersat, Nellie ja Willie.
Keväällä 1878 Charles hankki läheltä kaupunkia tontin, jonne rakensi pienen talon. Perhe oli taas omissa rauhallisissa oloissaan ja viulu soi iltaisin kuten ennenkin. Charles huomasi kaupungista puuttuvan teurastamon, ja perusti sellaisen. Koulussa opettajana oli Sam Masters, hotellinomistajan veli. Laura oli aina pitänyt Nellie Owensia maailman kamalimpana pentuna, mutta nyt löytyi voittaja; opettajan tytär Genevieve Masters oli vieläkin hirveämpi tapaus. Nellie ja Genny taistelivat tyttöjen johtajuudesta, mutta eräänä päivänä puolueeton Laura huomasikin itse olevansa sellainen.
Koulun päätyttyä Laura sai ensimmäisen työpaikkansa. Rouva Masters pyysi Lauraa auttamaan hotellin kevyimmissä töissä 50 centin viikkopalkalla.
Alkuvuodesta 1879 14-vuotias Mary sairastui vakavasti ja sokeutui. Pian Docia-täti saapui Big Woodsista ja tarjosi Charlesille työtä rautateiden johtotehtävissä Dakotan territoriossa. Caroline ei olisi tahtonut lähteä Walnut Grovesta – varsinkin sokean Maryn pärjääminen rajaseudulla huoletti. Lopulta Caroline suostui Charlesin luvattua tämän olevan perheen viimeinen muuttokerta. Charles möi nopeasti talon ja lähti töihin, mutta järjesti kuitenkin niin, että muu perhe sai asua talossa kunnes Mary olisi tarpeeksi vahva matkustaakseen. Kirjeet ja palkkashekit saapuivat tytöille pitkin kevään ja kesän, kunnes rautatietyömaa pysähtyi. Caroline ja tytöt lähtivät aurinkoisena syyskuun aamuna isän perässä Walnut Grovesta viimeistä kertaa – mutta ensimmäistä kertaa elämässään junalla!
4. Hopeajärven rannalla – päätepysäkki De Smet (1879–82)
Työmaa pysähtyi Hopeajärven rannalle ja autioitui 1.12.1879 talven ajaksi. Ingallsit saivat asua maanmittaajien talossa sillä ehdolla, että hoitaisivat tiloja läpi talven. Aikaisin keväästä 1880 alkaen maa täyttyi kotitilan etsijöistä. Koska paikalla ei ollut muuta suojaista yösijaa kuin tämä Ingallsien asuttama talo, he huomasivat jälleen pitävänsä yllä sangen vilkasta hotelli-majataloa. Ennen joulua paikalle oli saapunut myös Ingallsien ystävät Boastin pariskunta ja keväällä aikaisin myös pastori Alden seuralaisineen.Kun rautatietyömaa siirtyi talven jälkeen eteenpäin, Ingallsit asettuivat paikoilleen. Paikalle oli määrä perustaa kaupunki, joka nimettäisiin belgialaisen katolisen papin, Pierre Jean De Smetin mukaan. Yhdessä Boastien kanssa heistä tulikin uuden De Smetin kaupungin ensimmäiset asukkaat. Keväällä Charles osti tontin paikasta, johon oli määrä syntyä pääkatu. Huhtikuuhun mennessä paikalla oli jo 16 taloa ja kaupunki alkoi järjestäytyä. Syntyi oma sanomalehti, ja Charles äänestettiin rauhantuomariksi. Paikalle valui väkeä, joukossa paljon tuttuja. Mm. Walnut Grovesta saapuivat Mastersit, ja samoihin aikoihin Spring Valleystä tuli kolme Wilderin sisarusta; Eliza Jane, Almanzo ja Royal.
Kaupunkielämä ei ollut sitä mitä Ingallsit tahtoivat, joten Charles kyhäsi viitisen kilometriä kaupungista kaakkoon sijaitsevalle, aiemmin varaamalleen maatilalle pienen mökin. Niin pienen, että Caroline ratkesi nauruun sen nähtyään ja sanoi tuon olevan "kuin puolikas halkovaja, joka on isketty keskeltä halki..." Charles ja Laura tahtoivat jatkaa matkaa länteen, mutta Maryn sokeus oli vakava pulma. Caroline taas halusi tyttöjen saavan tilaisuuden kunnon koulutukseen ja vaati Charlesia pitämään lupauksensa.
15.10.1880 iski kaupunkiin ennennäkemättömän hurja kolmen päivän lumimyrsky, joka aloitti lähes koko talven 1880-81 kestäneen myrskyjen sarjan. Vanha sioux-intiaani oli ennustanut hurjaa talvea, ja Charles älysi onneksi viedä perheensä takaisin kaupunkiasuntoon talvelta turvaan. Tytöt kävivät koulua, jossa tapasivat mm. Cap Garlandin ja Wilderin veljekset, kunnes nopeasti puhkeavat lumimyrskyt estivät senkin. Raivauksista huolimatta junat juuttuivat kinoksiin ja koko kaupunki oli pahoin eristyksissä. Tämä talvi oli uudella mantereella yksi kaikkien aikojen rankimmista, ja aiheutti lukemattomien uudisasukkaiden kuoleman ja karjan paleltumisen. Myös juuri syntymässä ollut De Smetin kaupunki oli hyvin lähellä kuolla nälkään, mutta lopulta kevät koitti ja De Smet jatkoi kasvuaan.
Koko perhe säästi rahaa – myös Laura teki töitä ompelijana – kunnes vihdoin kesällä 1881 oli koossa tarpeeksi rahaa lähettää Mary Iowan sokeainkouluun Vintoniin.
Seuraavat talvet perhe palasi asumaan kaupunkiasuntoon ja Laura jatkoi opiskelua. Tavoitteena oli jatkaa äidin suvun perinnettä ja valmistua opettajaksi. Syksyllä 1882 opettajaksi tuli Eliza Jane Wilder, ja koulu oli yhtä sekasortoa. Vielä kun kaupunkiin muutti toinenkin Mastersin pariskunta ja pentuhirvitys Genevieve Masters tuli myös kouluun häiriköimään, hetkeen ei opiskelusta tullut yhtikäs mitään. Onneksi miss Wilder opetti ainoastaan syyslukukauden. Häntä seurasivat useat miesopettajat ja lopulta professori Vidocq "Ven" Owen, joka auttoi merkittävästi Lauraa koulunkäynnissä ja tuki hänen pyrkimyksiään valmistua opettajaksi.
5. Onnen kultaiset vuodet – opettaja miss Ingalls (1882–85)
Opettajantodistuksen saamiseen edellytettiin 16 vuoden ikä. Laura oli tulossa tuohon ikään vasta helmikuussa, mutta pari kuukautta aikaisemmin – tarkemmin jouluaattona 1882 – herra Boast tuli täysin yllättäen serkkunsa herra Bouchien kanssa kylään. Päivän päättyessä onnesta ymmyrkäisellä Lauralla oli kädessään paitsi opettajantodistus, myös työsopimus n. 20 kilometrin päähän Bouchien johtamaan kouluun. Koulu alkoi heti vuodenvaihteen jälkeen, kesti kahdeksan viikkoa ja palkka oli huikea 20 dollaria kuussa. Siirtokunta oli eristyksissä ja tästä johtuen rouva Bouchiella oli ilmiselvä hermoromahdus meneillään. Laura olikin hyvin kiitollinen kun nuori mies Almanzo Wilder, maanviljelijä ja entisen opettajan veli, haki hänet kotiin jok’ikinen viikonloppu.Kevään 1883 aikana Almanzo jatkoi Lauran piiritystä, rekiajelut vaihtuivat kärrykyyteihin, ja pian pari huomasi seurustelevansa. Almanzolla oli pari kutsumanimeä, Manny ja Manzo, mutta Laurasta ne olivat rumia. Hän päätti kutsua tätä Manlyksi. Almanzo puolestaan alkoi kutsua Lauraa nimellä Bessie, Lauran toisen nimen Elizabeth mukaan. (Myöhemmin tytär Rose kutsui äitiään nimellä Mama Bess, osittain ehkä myös välttääkseen sekoittamasta Almanzon Laura-siskoon.)
Keväällä 1884 Laura opetti toista kertaa, nyt Perryn koulussa vain lyhyen kävelymatkan päässä Ingallsin kotitilalta. Työ kesti kolme kuukautta huhti-kesäkuun ja oppilaina oli ainoastaan kolme lasta. Lisäksi Laura hankki lisäansioita ompelijana, ja pian perheellä oli varaa ostaa Marylle yllätyslahja, urkuharmoni.
Kesällä 1884 eräältä ajeluretkeltä palatessaan, Almanzo kosi ja Laura suostui. Pian Laura ilmoitti, että vihkikaavaa on kuitenkin muutettava, sillä häntä vaivasi sana obey, totella. Hänellä kun ei ollut aikomustakaan totella kiltin kuuliaisesti ketään toista ihmistä koko loppuelämänsä ajan. Almanzo äimisteli asiaa aikansa ja tuumasi mielessään, että olkoon sitten tottelematta – naimisiin tässä mennään joka tapauksessa... Tätä oli kuitenkin odotettava hetki.
Syksyllä 1884 vanha koulu oli käynyt liian pieneksi, ja sisaruskolmikko muutti uuteen opinahjoon. Charles päätti myydä kaupunkitalon ja vahvisti kotitilan mökin kestämään talven tuiskut. Talven ajan Charles kuskasi tytöt kouluun joka päivä kun samalla hän itse hoiti kaupungissa useita virkojaan (apulaissheriffistä katusuunnittelijaan). Pian koulun alettua Almanzo lähti Royalin kanssa pitkälle matkalle vanhempiensa luo itään. Paluu oli odotettavissa vasta keväällä, mutta Almanzo ei mahtanut ikävälleen mitään ja täysin yllättäen palasikin De Smetiin jo jouluaattona.
Keväällä 1885 Laura tahtoi opettaa vielä viimeisen kerran – tuohon aikaan naisen tuli olla naimaton kelvatakseen opettajaksi. Wilkinsin koulu oli De Smetin pohjoispuolella ja Laura asui Wilkinsin perheen luona huhtikuusta kesäkuuhun. Ja taas Almanzo haki joka viikonloppu kihlattunsa kotiin.
Laura ja Manly päättivät mennä naimisiin sadonkorjuun jälkeen, mutta kuulivat Manlyn päättäväisen isosiskon Eliza Janen kaavailevan syksyksi suuria häitä. Kumpikaan ei tällaista tahtonut ja niinpä eräänä aamuna he livahtivat vähin äänin pastori Brownin talolle, jossa valat vannottiin 25.8.1885. Pastori oli poistanut kaavasta pyydetyn kohdan ja Laura lupasi ainoastaan rakastaa ja tukea aviomiestään, mutta ei totella...
Saman päivän iltana nuori pari muutti omaan kotiin. Almanzolla oli rekisteröitynä periaatteessa vierekkäin kaksi tilaa; metsäpalsta ja viljelysmaa, yhteensä 320 eekkeriä eli n. 130 hehtaaria (1600m x 800m). Tälle metsäpalstalle Almanzo oli rakentanut uuden kolmen huoneen talon vain mailin päähän kaupungista suoraan pohjoiseen. Laura tunsi tämän nopeasti omaksi kodikseen.
Laura ja Almanzo, hääkuva
6. Kahdeksan ensimmäistä vuotta – rouva Ingalls Wilder (1886–94)
Tilan hoito oli kuitenkin vaikeaa ja kallista. Tarvittiin paljon koneita, rehua ja jopa palkallista työvoimaa, jotta saatiin tila toimimaan. Silti velat kasvoivat kasvamistaan ja talokin kiinnitettiin 500 dollarilla.Kesäkuu oli Lauran lempparikuukausi. Hän piti yli kaiken villiruusujen täyttämästä preeriasta. Almanzo ei halunnut päättää tulossa olevan lapsen nimeä, koska olihan sukupuolikin vielä epäselvä, mutta Laura totesi, "tyttö se on varmasti, ja kutsumme häntä Ruusuksi."
Kesä 1886 sai kukoistamaan paljon muutakin kuin vain villiruusut. Laura arvioi sadon tuottavan noin 3000 dollaria. Rahoilla pystyisi maksamaan verot ja velat, lunastamaan talon ja koneet omiksi, ja sen jälkeenkin he olisivat vielä rikkaita! Juuri ennen sadonkorjuuta, eräänä kuumana elokuisena päivänä taivas äkkiä tummeni. Raekuuro iski lamaannuttavalla voimalla ja vajaa puoli tuntia myöhemmin taivaan kirkastuttua, koko sato oli poissa.
He muuttivat yksivuotishääpäivänään 25.8.1886 metsäpalstalta viljelystilalle, jossa 5.12. syntyi Rose
(kuva). Talvi vietettiin kolmestaan eristyksissä olevassa pienessä mökissä,
jonka Almanzo kyhäsi. Kesän 1887 sadostakaan ei tullut odotusten mukaista. Kuumien ja kuivien tuulten johdosta sato oli surkea ja latokin paloi mystisessä tulipalossa.Talvella 1888 Rose vietiin hippulat vinkuen pois vanhemmiltaan. Laura ja Almanzo sairastuivat vakavasti kurkkumätään ja Royal hoiti heitä parhaansa mukaan. Silti toipuminen oli hidasta ja kesti useita viikkoja. Rose oli tämän ajan turvassa tartunnalta Ingallsien kaupunkiasunnossa, jonne Caroline ja Charles olivat juuri muuttaneet. Almanzo sairastui kaikkein pahimmin, mutta vihdoin myös hän toipui. Taloudellisen ahdingon aiheuttaman paineen alla hän kuitenkin palasi liian aikaisin raskaiden töiden pariin ja sai vakavan sairaskohtauksen. Tämä johti koko loppuelämän kestävään rampautumiseen, joka pani perheen vielä entisestäänkin ahtaammalle. 320 eekkerissä oli liikaa hoidettavaa, puolet siitä myytiin ja perhe palasi takaisin metsäpalstalle.
Vuoden 1889 kasvukausi oli kuiva. Metsäpalstalle istutetut puut ja muut kasvit kuivuivat silmissä. Wilderit alkoivat kasvattaa lampaita yhdessä Lauran serkun Peter Ingallsin kanssa. Kuumana kesäisenä iltapäivänä syntyi Roselle pikkuveli, ja Grace sanoi sen olevan kuin ilmetty Manly. 12 vuorokautta myöhemmin 7.8.1889 poika kuoli yllättäen ja haudattiin ilman kiveä De Smetin hautausmaalle. Sittemmin paikalle sijoitettiin pieni muistolaatta, jossa lukee"Baby Son of A. J. Wilder". Laura oli niin surun murtama, ettei pojalle koskaan annettu edes nimeä, jolla häntä olisi muisteltu. En löydä tietoa, milloin tämä pieni ja aika modernilta vaikuttava muistomerkki on laitettu paikalleen - tai varmistusta sille, onko se edes oikeassa paikassa. Rose kirjoitti myöhemmin: "Äitini ei tahtonut puhuttavan koko asiasta. Hän ei uskoakseni lakannut koskaan suremasta ja hänen tapansa selvitä ikävistä asioista oli vaieta niistä."
Laura oli lamaantunut ja vain kolmevuotias Rose auttoi paljon kotitöissä. Eräänä iltapäivänä Rose täytti keittiössä uunia kun palava kekäle putosi lattialle. Saman tien oli koko talo tulessa eikä naapurien rientäessä apuun ollut enää mitään tehtävissä. Koko talo paloi maan tasalle ja pelastettua saatiin ainoastaan häähopeat, vähän astioita ja vaatteita.
Almanzo kyhäsi raunioiden viereen majan. Koska Almanzo ei ollut tervehtynyt kunnolla ja kuiva kausi jatkui, oli tilan hoito liian vaikeaa. Keväällä 1890 lampaat myytiin 500 dollarilla ja rahat jaettiin Peterin ja Wildereiden kesken. Laura, Manly ja Rose ottivat suunnaksi Minnesotan Spring Valleyn, jossa oli Almanzon vanhempien koti. Täällä heidät otettiin lämpimästi vastaan, mutta reilun vuoden jälkeen pari jatkoi Almanzon huonon terveyden vuoksi matkaa etelän lämpöön.
Lauran serkku Peter Ingalls oli lampaiden myynnin jälkeen matkannut Mississippiä pitkin etelään ja kehui ilmastoa. Syksyllä 1891 Almanzo huutokauppasi hevosensa ja perhe matkusti – Rose ensi kertaa – junalla Floridaan. Oli kuitenkin vakava pulma. Lauraa pidettiin nokkavana pohjoisen tyttönä, ja jopa Peterin uusi vaimo inhosi häntä. Laura joutui jatkuvasti pitämään revolveria hameensa taskussa eikä uskaltanut laskea Rosea hetkeksikään silmistään.
+. Tällä välin De Smetissä...
Tällä välin Lauran vanhemmat Caroline ja Charles asuivat De Smetissä. Carolinehan oli saanut Charlesin lupaamaan, että muutto
tänne Dakotaan olisi heidän viimeinen, ja niin myös kävi. Caroline ja Charles kyllästyivät maanviljelyyn pian Lauran lähdettyä kotoa,
ja Charles rakensi kaupunkiin uuden talon. Ennestäänhän heillä oli kaupungissa jo varastorakennus, jossa koko perhe oli viettänyt rankan
talven 1880–81. Charles, Caroline, Carrie ja Grace muuttivat uuteen taloon 24.12.1887. Ma ja Pa asuivat täällä elämänsä loppuun saakka.
Myös Mary muutti tähän tilavaan taloon valmistuttuaan Iowan sokeidenkoulusta 12.6.1889.Suuri Dakotan osavaltio halkaistiin 2.11.1889 kahtia idästä länteen ja nyt De Smet sijaitsikin Etelä-Dakotan osavaltiossa. Charles möi maatilansa 1892 ja varastorakennuksen seuraavana vuonna. Myöhemmin Carrie ja Grace menivät tahoillaan naimisiin ja elivät koko elämänsä omissa kodeissaan De Smetin naapurikaupungeissa.
Viljely oli Manlyn rampojen jalkojen vuoksi mahdotonta, ja he päättivät yrittää pienimuotoisempaa tilanhoitoa. Joku kertoi Ozarksista ja siellä olevasta hedelmällisestä maasta, jossa kasvaisi mikä tahansa. Jäähyväisiksi muodostuneen sunnuntai-illallisen jälkeen Charlesin viulu soi viimeistä kertaa Lauralle. Myös koko perhe istui viimeistä kertaa yhdessä; Charles, Caroline, Mary, Laura, Carrie, Grace, Almanzo ja Rose. Lopulta soiton vaiettua Charles kertoi Lauralle, että kun hänestä aika jättää, saakoon Laura viulun.
7. On the way home – kuuden viikon kotimatka (1894–1904)
Heti aikaisin seuraavana aamuna 16.7.1894 Wilderit lähtivät katetuilla vankkureilla suuntana Mansfieldin kaupunki Missourissa. Desmetiläinen herra Cooley oli käynyt
aiemmin tutustumassa seutuun ja nyt hänen perheensä lähti Wildereiden kanssa samaa matkaa. Koko matkan ajan Laura piti päiväkirjaa, joka julkaistiin paljon myöhemmin
nimellä On the way home.He saapuivat perille 31.8.1894 ja monien vaikeuksien kautta saivat ostettua maatilan, jolle Laura antoi nimeksi Rocky Ridge Farm – Kivisen harjun tila. Tilan entinen omistaja oli hankkinut 400 omenapuun tainta, mutta nämä olivat jääneet istuttamatta, koska maa oli vielä liian kivinen. Wildereitä tämä ei haitannut. Päinvastoin, olivathan puut valmiina jahka maa saataisiin kynnettyä. 24.9.1894 Almanzo maksoi käsirahan Mansfieldin pankille ja perhe muutti pieneen tukkimökkiin, jossa oli maalattia, eikä edes ikkuna-aukkoja valmiina. Ensimmäisenä talvena Almanzo kuitenkin teki kunnollisen oven, ikkuna-aukot, ja hankki niihin oikeat lasi-ikkunat.
Talossa ja tilassa oli kova työmaa eikä Almanzon huono liikkuminen helpottanut taakkaa. Päivittäin hän kuitenkin käänsi kiviä, sahasi ja pilkkoi puita myydäkseen kaupungissa.
Toisena kesänä he hankkivat lehmän ja sian sekä lisää laidunmaata. Voita kirnuttiin myyntiin ja puutarha tuotti ylimääräisiä vihanneksia niinikään myytäväksi. Maa alkoi tuottaa eikä hankalasta kivisestä maasta ollut enää kuin muisto vain. Keväällä 1896 valittiin talolle uusi, parempi sijainti. Osa vanhasta mökistä siirrettiin tukkien päällä uuteen paikkaan ja vanha maja jäi pitämään ladon virkaa. Tämä uusi talo alkoi Manlyn käsittelyssä pian kasvaa. Huoneita tuli lisää sinne sun tänne, elämä hymyili vihdoin ja Laura totesikin "hyvä terveys, hyvä koti, hyvä elämä, hyvää aikaa, hyvät naapurit. Voiko enää muuta toivoa."
1890-luvun lopulla pieni Mansfieldin kaupunki oli kasvanut vilkkaaksi keskukseksi – löytyi jopa oopperatalo ja kaksi hotellia. 1898 Laura ja Almanzo vuokrasivat kaupungin laidalta pienen keltaisen mökin ja päättivät yrittää asua kaupungissa. Manly osti leskeksi joutuneelta rouva Cooleyltä kuljetusfirman. Töissä Manly tapasi paljon nälkäisiä rahtaajia ja suositteli heille hyvää ruokapaikkaa, omaa kotiaan. Lauran kokkaukset alkoivat myös pian tuottaa.
Kesällä 1898 saapuivat kylään Almanzon vanhemmat ja sisko Laura. Laura Ann Wilder oli leski ja oli vanhempiensa kanssa matkalla Louisianaan, jonne toinen sisko Eliza Jane heitä houkutteli. 85-vuotias isä Wilder oli myynyt Spring Valleyn tilansa usealla tuhannella dollarilla ja Eliza Jane tahtoi heidän sijoittavan uuden aviomiehensä tavoin riisiin. Royal jäi vaimonsa kanssa Spring Valleyn kaupunkiin kauppaa pitämään ja Almanzo oli juuri asettunut Mansfieldiin. Muu Wilderin perhe sitten menikin Louisianaan.
Caroline ja Charles asuivat tällä välin Maryn, Carrien ja Gracen kanssa ja pitivät aktiivisesti yhteyttä Lauraan. Grace meni naimisiin syksyllä 1901. Seuraavan talven ja kevään 1902 kirjeet olivat täynnä huolta Charlesin terveydestä. Toukokuussa Laura sai kirjeen, jossa pyydettiin pikaisesti kotiin; Pa oli kuolemaisillaan. Kotityöt jäivät 15-vuotiaalle Roselle ja Laura matkusti junilla Etelä-Dakotaan. Iloista viulua ei ollut tuvassa vastassa ja toivottamassa tervetulleeksi, mutta Laura ehti ajoissa. Hän näki vielä isänsä elossa, mutta kesäkuun kahdeksas päivä, Charles nukkui pois tyttöjen läsnä ollessa.
Laura vietti vielä hetken äidin, Maryn ja Carrien luona, ja kotiin lähtiessään vilkutti Marylle ja Carolinelle viimeisen kerran. Carrie vieraili Mansfieldissä 1903, mutta äitiään ja sokeaa isosiskoaan Laura ei nähnyt enää koskaan.
Kesällä 1903 Eliza Jane Wilder tuli kylään Mansfieldiin poikansa Wilderin kanssa. Wilder oli piloille hemmoteltu kauhukakara, joka kauhistutti Rosea. Tosin heistä tuli pian hyvät ystävät ja kun Eliza Jane palasi Crowleyhin Louisianaan, Rose lähti heidän mukaansa opiskelemaan.
Vuoden kuluttua Rose palasi ja huomasi, ettei tila ollut vielä lähimainkaan omavaraisessa kunnossa. Laura ja Almanzo asuivat edelleen kaupungissa, tekivät siellä töitä ja jopa antoivat Rocky Ridgen maatalon vuokralle. 1904, 17-vuotiaana Rose lähti kotoa lopullisesti. Almanzo ja Laura viihtyivät kaupunkiasunnossa mainiosti vaikka joutuivatkin tekemään kovasti töitä saadakseen rahaa maatilaa varten.
8. Missouri Ruralist – toimittaja Mrs. A.J. Wilder (1910–15)
Yli vuosikymmenen kaupunkielämän jälkeen, päätettiin saattaa tilan kunnostus päätökseen. 1910 Laura ja Manly muuttivat takaisin Rocky Ridgen tilalle, vuokralaiset
ajettiin pois, ja Almanzo kehotti Lauraa piirtämään unelmiensa kodin. Näin Laura teki ja Manly ryhtyi työhön.Elämässä menestynyt Rose oli mennyt naimisiin 1909 ja tuli nyt kylään miehensä Gillette Lanen kanssa. Tyttärelle rauhassa vietetty kesä 1910 oli terapiaa; kuten äitinsä ja äidinäitikin, myös Rose oli synnyttänyt poikalapsen, joka ei selvinnyt. Laura ja Manly pitivät uudesta vävypojastaan kovasti.
Lauraa kutsuttiin puhumaan moniin farmareiden kokouksiin, mutta erääseen hän ei jaksanut lähteä vaan lähetti pelkän kirjoitetun puheen. Paikallisen lehden toimittaja oli kuulijoiden joukossa ja hän pyysi Lauraa kirjoittamaan samantyylisiä juttuja lehteä varten. Ensimmäinen Lauran kirjoitus julkaistiin Missouri Ruralistissa helmikuussa 1911. 44-vuotias Laura oli aloittanut kirjailijan uran.
Palkattujen apulaisten ja maanviljelyn keskellä talo uusittiin perustuksia ja kattoa myöten. Kun remontti valmistui syksyllä 1913, tilasta tuli seutukunnan nähtävyys. Talo oli niin erikoisen rönsyilevä, ettei vastaava ollut missään. Huoneita oli yhteensä kymmenkunta, tilava keittiö, pari kuistia, takkahuone, kirjasto jne. Talon ulkopuolella kukoistivat myös istutukset. Maa kasvatti lukemattomia marjoja, vihanneksia ja hedelmiä, joiden kaikkien nimiä edes Laura itse ei tiennyt. Vihdoin tila kanoineen ja lehmineen oli omavarainen.
Tilanhoidon ohessa Laura kirjoitti. Hän rustasi novelleja, pikku tarinoita, vinkkejä, pakinoita ja runoja. Mrs. A. J. Wilderin kirjoituksista tuli vakituista ja odotettua luettavaa. Hän sai kokonaan oman palstan ja nimitettiin kotitaloustoimittajaksi. Rose ehdotti apulaisen palkkaamista kanoja hoitamaan, jotta Laura voisi keskittyä kunnolla kirjoittamiseen. Lauraa taas ihmetytti Rosen kirjallinen menestys – tämä oli haastatellut mm. Charlie Chaplinia! He vaihtelivat kirjeitse ideoita ja vuonna 1915 Laura matkusti kahdeksi kuukaudeksi kylään San Franciscoon tutustumaan paremmin Rosen kirjoitustekniikkaan. Kotiin päästyään Laura rakasti maaseutuelämää entistäkin enemmän ja totesi, ettei antaisi pois yhtäkään kotiseutunsa kukkulaa vaikka saisi tilalle koko Kalifornian!
9. Suuri talo kivisellä maatilalla (1916–29)
Rocky Ridge jatkoi kasvuaan, tilaa oli jo yli 200 eekkeriä (82 hehtaaria eli yli 900 metriä kanttiinsa!). Rosen mielestä Mama Bess ja Manly tekivät liian rankasti töitä, ja hän ehdotti muuttoa kevyisiin töihin St. Louisiin. Hehän voisivat palata myöhemmin viettämään eläkepäiviään takaisin maaseudulle. Laura sanoi, että yhtä hyvin he voivat tehdä töitä kuten tähänkin asti ja samalla nauttia koko ajan maaseudusta. Ja myöhemmin he voivat viettää ne eläkepäivänsä täsmälleen samalla tavalla eläen koko ajan siellä missä haluavatkin.Lauran jämäkät mielipiteet ja kirjoitukset herättivät kunnioitusta varsinkin naisten keskuudessa. Kun Amerikassa naisasialiike nosti päätään ja naisille vaadittiin yhtäläisiä oikeuksia miesten kanssa, Lauraa tilanne lähinnä huvitti. Hän sanoi, että "maaseudun naisethan ovat aina olleet perheessä työntekijöitä ja mukana pyörittämässä miehensä bisnestä aivan täysipäiväisesti ilman että siihen edes viitsittiin koskaan kiinnittää erityistä huomiota." Laura pyöritti montaa farmareiden vaimoille tarkoitettua järjestöä ja kerhoa Mansfieldissä ja lähikaupungeissa. Kun puhelinlinjoja vedettiin, näiden organisointi helpottui. Hän kehitteli mm. 1917 lainajärjestön, joka auttoi tilallisia saamaan matalakorkoista lainaa osavaltion pankista. Vuosien saatossa Laura avusti yhteensä useiden miljoonien dollarien arvosta lainoja.
Rose niitti edelleen mainetta ja sodan jälkeen hänen raporttinsa Euroopasta olivat kysyttyjä. Hän lahjoitti vanhemmilleen vuosittain 500 dollaria auttaakseen Rocky Ridgen hoitokuluissa. Jouluna 1923 Rose palasi lähes neljän vuoden maailmanmatkailun jälkeen ja muutti vanhempiensa luokse asumaan. Useat ystävät pitkin mannerta tulivat kylään tai vain Rosea tapaamaan. Mm. Puolassa tutuksi tullut hilpeä sairaanhoitaja Helen Boylston tuli vierailulle, joka kesti yli vuoden!
Rose osti vanhemmilleen lahjaksi -23 Buickin, ja syksyllä 1925 Laura, Rose ja Helen tekivät pitkän automatkan Kaliforniaan. Matka inspiroi Lauraa, joka päätti jatkaa aktiivista kirjoitteluaan lehtiin. Hänen päänsä suorastaan tulvi ideoista ja Rose auttoi parhaansa mukaan. Rose uskoi, että tässä olisi Lauralla tilaisuus lyödä rahoiksi ja opetti kirjoittamaan hyvin maksaville lehdille. 1926 Rose lähti Albanian Tiranaan, ja Lauran kirjallinen kehitys pysähtyi.
1928 Rose palasi. Hän huomasi heti, että työt olivat liian raskaita vanhemmilleen. Almanzo oli 71 ja edelleen osittain halvaantunut. Laura ja Rose nalkuttivat niin kauan, että Manly päätti palkata apulaisen. Bruce Prock toi perheensä uuteen tilan toiselle puolelle rakennettuun taloon ja otti työt hoitaakseen. Hänestä tuli Wildereiden hyvä ystävä. Pian myös Helen palasi asumaan tilalle. Rose sai myytyä erään kirjoitussarjansa 10 000 dollarilla ja tiesi täsmälleen mitä rahoilla tekisi. Hän rakennutti vanhemmilleen modernin kivitalon, jonka kalusti nykyaikaisimmilla apuvälineillä mitä suinkin löytyi.
Syksyn 1928 aikana taloa kyhättiin, ja tästä viiden huoneen kivitalosta tuli nähtävyys jo ennen valmistumistaan. Erikoisesta ja modernista talosta puhuttiin ja sitä tultiin katsomaan. Talo valmistui ja viimeisimmät kalusteet saapuivat myöhään joulukuussa 1928. Joululahjaksi Rose antoi äidilleen avaimet uuteen kotiin. Laura, Manly ja koira Nero muuttivat, kun taas Rose veti vanhaan taloon sähköt ja jäi itse asumaan sinne Helenin kanssa.
Laura, Nero, Almanzo ja Rocky Ridgen uusi kivitalo
10. Paluu pieniin taloihin ja suureen metsään (1929–33)
Pian vuodenvaihteen jälkeen Almanzo maksoi viimeisen maksuerän pankkiin ja maa, jota olivat viljelleet 35 vuotta, oli vihdoin kokonaan heidän. Nyt oli aika nauttia työn hedelmistä.Tilanhoidon viimeinen osa olivat Almanzon lampaat, jotka myytiin pois. Sen jälkeen Manly vietti aikansa puutarhassa tai verstaassa tai ajeli kaupunkiin pelaamaan biljardia. Samalla kun Manly piti itsensä aktiivisena, Laura päätti palata lapsuuden pieniin taloihin ja kirjoittaa omaelämäkerran. Viidenkymmenen vuoden aikana maailma oli muuttunut ihmeellisen paljon ja hänen kokemuksensa eivät saaneet unohtua. Tarinat olivat liian hyviä vain kadotakseen.
1930 Laura kirjoitti lyijykynällä kirjoituksen alkaen intiaanien keskellä vietetyistä vuosista jatkuen aina häihin saakka ja antoi kirjoitukselle nimeksi Pioneer girl. Rose kirjoitti tämän puhtaaksi ja lähetti tutuille kustantajille. Kaikki pitivät tarinaa kiehtovana, mutta eivät silti ostaneet. New Yorkin matkallaan Rose yritti myydä tarinaa jatkokertomuksena lehtiin, mutta ei taaskaan onnistunut.
Berta Hader kirjoitti ja kuvitti miehensä kanssa lastenkirjoja. Hän kuuli Lauran kirjoituksesta ja nyt kirjaa kierrätettiin julkaisijalta toiselle kuvitettuna lastenkirjana, kunnes Harper & Brothers kiinnostui. Laura kirjoitti uudestaan osan kirjasta ja antoi nimeksi Pieni talo suuressa metsässä. 1931 tämä päätettiin julkaista.
Kirjan ollessa työn alla, Laura ja Manly tekivät kesäkuussa 1931 automatkan Etelä-Dakotaan. De Smet oli muuttunut. He jatkoivat matkaa kymmenen kilometrin päähän, jossa enää ainoa alueella elävä sukulainen, pikkusisko Grace eli miehensä kanssa. Äiti Caroline oli kuollut 1924 ja Mary 1928. Wilderit palasivat Lauran lapsuuden maisemiin, kävivät tilalla, jossa Rose oli syntynyt, ja ikävöivät rakkaitaan. Maa oli ennallaan, mutta ystävät poissa. He ajoivat vielä kauas Black Hillsiin Carrien ja tämän miehen luo kuuluisien Mount Rushmoreen louhittavien presidenttien muotokuvien työmaan juurelle ennen paluutaan kotiin.
11. Paljon ystäviä pienillä tarinoilla (1934–46)
Nyt maatilan molemmissa taloissa kirjoitettiin. Rose ja Laura auttoivat toisiaan ja molemmat menestyivät. Laura käytti lyijykynää ja Rose kirjoitti omien
töiden ohella äitinsä kirjoitukset sitä mukaa puhtaaksi ja lähetti New Yorkiin. Lauralla oli tarkka muisti ja asioista kirjoittaminen sujui nopeasti.
Toinen hänen omasta elämästään kertova kirja Pieni talo preerialla ilmestyi 1935. Koska tämäkin kirja menestyi, Laura päätti kirjoittaa kokonaisen kirjasarjan.
Laura kirjoitti ja Harper julkaisi.Vuonna 1937 Wilderit muuttivat viimeisen kerran. Rose lähti New Yorkiin ja vaikka Lauran ja Almanzon uusi hieno kivitalo oli ollut helppo asua ja piti sisällään kaikki senaikaiset modernit mukavuudet, eivät he viihtyneet. He kaipasivat takaisin omaan kotiin ja välittömästi Rosen muutettua, palasivat Laura ja Almanzo takaisin omaan rakkaaseen vanhaan puutaloonsa.
Lokakuussa 1937 Laura kutsuttiin Detroitiin tapaamaan julkaisijaa ja lukijoitaan. Hyvä ystävä Silas Seal lähti kuskiksi, koska 80-vuotias Almanzo oli liian vanha ajamaan uudella Chryslerillään niin pitkää matkaa. Kirjamessuilla Laura herätti kiinnostusta ja lapset piirittivät häntä udellen ja kysellen mitä seuraavaksi tapahtuisi. Alkuvuodesta 1938 Laura päätti kirjoittaa loput kolme kirjaa.
Kesällä Wilderit matkasivat yhdessä Sealin pariskunnan kanssa kirjan maisemiin Hopeajärven rannalle. Paluumatka koukkasi leskeksi jääneen Carrien luona Black Hillsissä sekä Manchesterissä Gracen perheen luona. He kävivät myös De Smetin lapsuuden maisemissa. Palattuaan Laura viimeisteli kirjan. 1939 ilmestyneestä Hopeajärven rannalla -kirjasta tuli jo Lauran kolmas teos, joka valittiin vuoden lastenkirjaksi.
Kirjoittaessaan Pitkää talvea, Laura tahtoi yhtäkkiä käydä De Smetissä vielä kerran. He matkasivat tällä kertaa kahdestaan vaikka ystävät pitivät sitä huonona ideana. "Olen ajanut näitä samoja teitä hevosilla ja vaikka millä. Pystyn kyllä ajamaan niitä myös autolla", Almanzo intti. He vierailivat jälleen Carrien ja Gracen luona, kunnes palasivat Coloradon ja Kansasin kautta kotiin viimeiseltä yhteiseltä retkeltään.
He elivät hiljaista elämää tehden autoajeluja pitkin poikin kotiseutua. Kivitalo myytiin, samoin osa maasta. Apulainen perheineen muutti pois, ja myös tämä talo maapalstoineen myytiin. Jäljelle jäi vielä 130 eekkeriä (52 hehtaaria). Lauran päivät kuluivat kymmenhuoneisen talon hoidossa ja joka päivä tuli lapsilta iso pino kirjeitä, joihin kaikkiin hän tunsi velvollisuudekseen vastata. Myös Almanzolle tuli fanikirjeitä, jotka paitsi tietenkin miellyttivät, myös hämmensivät häntä.
1940 ilmestyi Pitkä talvi preerialla. Laura antoi kirjalle alkuperäisen nimen Hard Winter – Kova talvi, mutta kustantajan mielestä nimi oli sopimaton lastenkirjaksi, ja Laura suostui vaihtamaan nimen. Seuraava kirja, Pieni kaupunki preerialla syntyi nopeasti ja seuraavana vuonna tästäkin tuli vuoden lastenkirja, jo Lauran viides.
1943 Onnen kultaiset vuodet päätti kirjasarjan. Laura oli 76 ja väsynyt. Vaikka häntä houkuteltiin jatkamaan, Laura kieltäytyi koska "haluan elää loppuelämäni eläen sen, en kirjoittaen siitä."
Laura ja Almanzo, 1942
Niin monet lapset pyysivät lisää kirjoja, joten Laura suostui. Hän kertoi julkaisijalleen kasaavansa jo uutta kirjaa. Mutta...
Almanzo oli lähes 90 ja Laura valitteli kuinka apulaisten palkkaaminen oli vaikeaa. Rose asui Connecticutissa eikä hänestäkään ollut apua. 12.4.1945 iski pyörremyrsky. Talo pysyi pystyssä vaikka ikkunat särkyivätkin, mutta kesti kaksi viikkoa ennen kuin ajotie saatiin raivattua sekä puhelin- ja sähkölinjat korjattua. He elivät kuin ennen; eristyksissä ja kerosiinilampun varjossa takan lämmössä iltaa istuen. Laura kirjoitti Carrielle ja kertoi heidän selvinneen pahimmasta. Tämä oli hänen viimeinen kirje sisarelleen. Kesäkuussa 1946 Carrie kuoli ja haudattiin muiden perheenjäsenten viereen De Smetiin.
12. Pienen naisen suuri perintö (1947–57)
Laura, 1951
Kirjat möivät edelleen niin hyvin, että päätettiin tehdä kokonaan uudet painokset. Näiden kuvittajaksi valittiin Garth Williams, joka vieraili Wildereillä syyskuussa 1947. Saadakseen vangittua kuviin mahdollisimman aidon hengen, hän aikoi käydä läpi kaikki kirjojen tapahtumapaikat, ja kestikin kuusi vuotta ennen kuin kuvitukset olivat valmiit ja uudet versiot julkaistiin.
Shorterin pariskunta oli ostanut 1940-luvun alussa Rosen rakentaman kivitalon ja sitä ympäröivän maatilkun. Eräänä päivänä 1948 Laura soitti Harland Shorterille ja pyysi käymään. He tarjosivat koko Rocky Ridgen tilaa omaksi parilla ehdolla. Shorterit maksaisivat ainoastaan 50 dollaria kuussa Wildereille käyttörahaa ja Laura ja Almanzo saisivat asua omassa talossaan elämänsä loppuun saakka. Sopimus tehtiin ja tila vaihtoi omistajaa.
Joulukuussa 1948 Detroitin kaupunginkirjasto päätti nimetä kirjaston Lauran mukaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun mikään kirjasto nimettiin elossa olevan ihmisen tai edes naisen mukaan. Laura oli otettu, mutta ei voinut osallistua keväämmälle kaavailtuihin juhlallisuuksiin, koska Almanzo oli edelleen huonossa kunnossa. Sen sijaan hän lähetti viestin ja pari alkuperäistä käsikirjoitusta näytteille laitettaviksi.
Keväällä 1949 Almanzo teki vielä 92-vuotiaanakin puutarhatöitä, mutta sai heinäkuussa vakavan sydänkohtauksen. Loppukesän ajan Laura hoiti häntä yhdessä herra ja rouva Sealin kanssa. Alkusyksystä Almanzon kunto parani, mutta 23.10.1949 hän sai uuden kohtauksen. Laura soitti nopeasti Sealin pariskunnan paikalle, mutta heidän tullessaan, Almanzo oli jo poissa.
"Täällä on nyt kovin hiljaista ja yksinäistä", Laura kirjoitti ystävälleen 64 vuoden avioliiton päätyttyä. Hän oli väsynyt viikkojen hoivaamisen jäljiltä eikä nyt tiennyt mitä tekisi. Ymmärrettävästi myös uuden kirjan teko oli viime aikoina jäänyt vähiin, ja nyt se vähäkin kiinnostus oli kuollut yhdessä aviomiehen mukana.
Lauraa houkuteltiin kaupunkiin asumaan, mutta hän totesi olevansa yhtä yksin sielläkin. Vuosien saatossa Lauran luona kävi kylässä nuoret ja vanhat, ystäviä ja tuttuja läheltä ja kaukaa. 12.5.1950 suotiin jälleen uusi kunnianosoitus kun kalifornialainen kirjasto nimesi lastenosastonsa Laura Ingalls Wilderin huoneeksi.
Syntymäpäivät oli aina suuri tapahtuma. 1951 Laura vastaanotti yli tuhat lahjapakettia ja kirjettä. Näiden kaikkien lähettäjille vastaaminen kesti kuukausia.
28.9.1951 Mansfieldin kirjasto nimettiin Lauran mukaan. Hän puhui juhlissa ja myöhemmin lahjoitti mm. nimikirjoituksella varustettuja kirjoja sekä alkuperäisiä hahmotelmia. Hän myös vieraili kirjastossa usein lukemassa varsinkin suosikkikirjojaan, länkkäreitä.
Laura pääosassa Mansfieldin kirjaston juhlallisuuksissa, 1951
Syksyllä 1953 kirjat nousivat jälleen otsikoihin. Vihdoin valmistuivat uudet versiot uusine komeine Garth Williamsin kuvituksineen. Laura suhtautui koko ideaan varauksella, mutta heti ensimmäisen kirjan nähtyään mieli muuttui. Laura tykästyi näihin välittömästi ja iloitsi, että "kuvissa Mary ja Carrie ja koko perhe herää jälleen eloon".
Mansfieldissä juhlittiin 87-vuotispäiviä 1954. Laura totesi, että "on tästä iästä jotain hyötyäkin. Kaikki tuntuvat olevan oikein iloisia siitä, että olen näin vanha". Samana vuonna Rose ilahdutti vierailullaan ja Lauralla oli edessään vielä yksi seikkailu: 87-vuotiaana hän matkusti ensimmäistä kertaa lentokoneella yhdessä Rosen kanssa Danburyyn. Matka avovankkureista lentokoneeseen oli ollut erittäin pitkä ja täynnä tapahtumarikasta elämää.
Rose tuli uudestaan vierailulle vuoden 1956 kiitospäiväksi (22.11.) ja huomasi heti, että nyt ei ole kaikki kohdallaan. Laura oli niin sairas, että Rose vei hänet
sairaalaan Springfieldiin ja Lauralla todettiin diabetes, sokeritauti. Rose oli äitinsä luona sairaalassa useita viikkoja, ja lasten kirjoittama
suuri PARANE PIAN -lakana piristi Lauraa niin paljon, että hän pääsi kotiin heti joulun jälkeen. "Hän näyttää nyt paremmalta kuin vuosiin", Rose kertoi ystävilleen.Suuret syntymäpäivät lähestyivät. Mansfield vietti massiiviset juhlat ja Laura ohitti 90 vuoden rajapyykin. Vuosia aiemmin hän sanoi tahtovansa elää ainakin yhdeksänkymppiseksi, koska niin Almanzokin oli tehnyt. Juuri näin myös kävi. Laura täytti 90 ja vain kolme päivää myöhemmin vakavan diabeteksen heikentämän pioneerin elämänliekki sammui. 10.2.1957 oli suuri surupäivä Mansfieldissä, koko Missourissa, ja joka puolelta maailmaa löytyi surevia ihmisiä. "Rakkauteni on kanssasi ikuisesti", oli Lauran viimeinen viesti tyttärelleen. Laura laskettiin viimeiseen leposijaansa Almanzon viereen Mansfieldin hautausmaalle yli 1200 kilometrin päähän muista perheenjäsenistä.
Laura Ingalls Wilder oli maanviljelijän tyttö ja maanviljelijän vaimo. Kuitenkin elämänsä parhaan sadon hän kylvi kirjoissaan. Rose: "Pisinkin elämä on lyhyt. Töidemme jäljet kestävät pidempään."