Tv-sarja etusivu
Jaksolista ja esityspäivät
Jakso-opas
Näyttelijät
Hahmot
Dvd
Steve Tracy
Percival Dalton
Steve Crumrine
(3.10.1952 Canton, Ohio – 27.11.1986 Tampa, Florida)
Pienen talon kuvausten aikaan Steve ystävystyi varsin läheisesti sarjassa vaimoaan esittäneen Alison Arngrimin kanssa. Hetken aikaa jopa huhuttiin heidän seurustelusuhteestaan – minkä molemmat toki kiistivät. Myös vuosia myöhemmin Arngrim on kertonut huhun olleen hölynpölyä. Itse asiassa kuvausryhmästä Alison oli ainoa, joka edes tiesi Stevenin seksuaalisesta suuntautumisesta. Sarjan päätyttyä he pysyivät mitä parhaimpina ystävinä loppuun saakka. Steve menehtyi aidsiin vuonna 1986.
Kokemuksesta tiedän, että televisiosarjoissa aviopuolisoita näyttelevistä tulee ajan mittaan joko ikuisia vihollisia tai sitten parhaita ystäviä. Me olimme onneksi jälkimmäisiä. Niinpä olinkin hyvin järkyttynyt, kun Steve kertoi 1984 sairastavansa eräänlaista syöpää. Hän sanoi taudin olevan lievemmässä vaiheessa. Vuonna 1986 sain sitten kuulla totuuden. Tauti oli pahentunut ja hän sai säteilyhoitoa.
Monet ihmiset eivät halua puhua julkisesti Aidsistaan. Steve tahtoi. Hän antoi useita pitkiä haastatteluja ja esiintyi televisiossa. Eräs etusivun uutinen kertoi: ”Entinen Pienen Talon tähti sairastaa Aidsia; Nellie Olesonin mies taistelee ikävää tautia vastaa”. Sisäsivuilla oli vielä kuvia meidän hääjaksosta. Jos Stevellä todettiin sairaus 1984, niin on hyvin mahdollista, että hän sairasti tautia jo 1981 – siis niihin aikoihin kun näyttelimme mm. suutelukohtauksissa.
Liityin APLA:an ja sittemmin olen ollut mukana lähes kaikissa valtakunnan vapaaehtoisprojekteissa. Esiinnyin televisiossa aids-valistusohjelmassa ja koulutin itseäni aids-asiantuntijaksi ja valistajaksi. Pärjäsin luokallani hyvin ja loppukokeessa sain 130 kysymyksestä 128 oikein. Oli vain yksi pulma: koulutus oli vasta puolillaan kun Steve kuoli.
Ihmiset olivat varmoja, että lopetan koko touhun siihen paikkaan. Miksi sitten yhä jatkan? Tiedän, etteivät asiat ole hyvin. Parannusta ei ole keksitty eikä ihan pian varmasti keksitäkään. Mieheni tietää sen myös. Joskus todella huonon päivän jälkeen kun tulen kotiin, hän ei edes vaivaudu lohduttamaan kertomalla, että asiat on OK. Hän tietää, etteivät ne ole ja tuo minulle ainoastaan paketillisen nenäliinoja eikä teeskentele, että ”kyllä se siitä...”
Joskus taas asiat sujuvat. Joskus pystyn antamaan tietoa sitä tarvitsevalle. Joskus ihmiset, jotka pelkäävät vierailla sairaan ystävänsä luona huomaavat, ettei se olekaan niin vaikeaa. Joskus taas ihminen, joka tahtoisi mukaan vapaaehtoistoimintaan, mutta ei usko olevansa kuitenkaan hyödyksi, huomaakin olleensa väärässä.
Miksen siis ole jo lopettanut ja siirtynyt julkisuudenkipeästi seuraavan muodikkaan asian puolestapuhujaksi? Koska minulle tämä ei ole mikään muotiasia. Tämä on oikeata elämää.
Kysymys ei kuulukaan, että miksi jatkan? Kysymys kuuluu, mikseivät kaikki muut ole minun mukanani?!?