Tositarinat etusivu
Laura Ingalls Wilder
Almanzo Wilder
Rose Wilder Lane
Ingalls-historia
Wilder-historia
Eliza Jane Wilder
Lauran perhe
isovanhemmat
isoisovanhemmat
setiä ja tätejä
aviomies ja tytär
Almanzon perhe
Muut ihmiset
Lauran muutot
Kotitalot
Kirjat
Sekalaiset
Rose Wilder Lane
Rose Wilder Lane (1886–1968) oli Laura Ingalls Wilderin ainoa aikuiseksi elänyt lapsi. Hän loi oman merkittävän uran
kirjeenvaihtajana ja toimittajana, ja tuli vanhemmiten tunnetuksi raskaista poliittisista kannanotoistaan. Rose Wilder Lanen
osuudesta äitinsä Pieni talo -kirjojen haamukirjoittajana on olemassa lukuisia teorioita.
1. Preerian Ruusu – lapsuus (1886–92)
Laura Ingalls Wilderin ainoa aikuiseksi elänyt lapsi, tytär Rose Wilder syntyi De Smetissä maanantai-iltana 5.12.1886. Hän sai nimensä preerian
villiruusun mukaan. Laura kertoo Rosen syntymästä ja varhaislapsuudesta kirjassa Neljä ensimmäistä vuotta.Kuten arvata saattaa, Rose oli koko Ingallsin perheen silmäterä ja lellilapsi. Olihan hän Charlesin ja Carolinen ensimmäinen lapsenlapsi. Hänellä oli ympärillä paitsi lellivät isovanhemmat myös kolme tätiä, Lauran siskot Grace, Carrie ja Mary. Grace piti aktiivisesti päiväkirjaa, johon kirjoitti maininnan parin kuukauden ikäisestä sisarentytöstään: ”Rose on iso, lihava vauva, mutta silti kaunis.” Muutenkin koko Rosen varhaislapsuus oli turvallista aikaa. Hän haisteli preerian tuulia milloin kenenkin hemmoteltavana. Rose huomioitiin myös toisaalla. Ingallsien hyvät ystävät, lapsettomiksi jääneet Boastin pariskunta yritti nimittäin ostaa Rosea Lauralta itselleen yhden hevosen hinnalla. Luonnollisesti Laura kieltäytyi kaupoista.
Kun Rose ei ollut vielä täyttänyt kahtakaan, Laura ja Almanzo sairastuivat vakavasti kurkkumätään. Suojellakseen tytärtä ikävältä taudilta, hänet lähetettiin mummolaan useiksi kuukausiksi. Vanhempien uskottiin menehtyvän tautiin, mutta hiljalleen molemmat paranivat ja Rose pääsi muuttamaan takaisin kotiin.
Varhaisimmasta säilyneestä valokuvastaan Rose kertoo: ”Olin kahden vuoden ja neljän kuukauden ikäinen kun tämä valokuva otettiin huhtikuussa 1889. Muistan kuvanoton hyvin, mieleeni painui kuvaajan typerä veruke; hän uskotteli, että kameran sisällä on pieni lintu. Kuvaaja myös laittoi kerta kerran jälkeen aina oikean käteni vasemman päälle, mutta vaihdoin aina sitkeästi takaisin, sillä halusin karneolisormukseni näkyvän. Lopulta jäin voitolle.”
Rose ja sormus
Poika oli hädin tuskin saatettu haudan lepoon kun perhettä kohtasi jo uusi tragedia. Vain joitain päiviä myöhemmin Rose hääräili keittiössä äidin apulaisena, kun syttyi tulipalo, joka tuhosi koko kodin savuavaksi lautakasaksi maan tasalle. Rosen osuus tulipalon syttymisessä on pelkkää arvailua, Laura ei siitä kerro. Rose itse tosin muisteli, kuinka ”muistan oikein hyvin miltä tuntui katsoa talon palamista tietäen olevansa itse vastuussa.”
Nämä onnettomuudet sadon epäonnistumisten myötä ajoivat Wilderit pois Dakotasta. Perhe matkasi Minnesotaan Almanzon vanhempien luo Spring Valleyn kaupunkiin, jossa Rose saattoi viettää aikaansa myös toisten isovanhempiensa kanssa.
Vuonna 1891 Wilderit menivät etelään Floridan Westvilleen asuakseen Lauran Peter-serkun luona. Vuonna 1922 Rose kirjoitti palkitun novellin Innocence, jota itse piti kirjoituksistaan kaikkein parhaana. Se perustui juuri tähän perheen Westvillessä vietettyyn aikaan kertoen mm. Peter-serkun avioliitosta täkäläisen tytön kanssa.
Wilderit eivät kuitenkaan viihtyneet Floridassa, joten jo 1892 he palasivat De Smetiin ja vuokrasivat kaupungista talon. Laura ja Almanzo kävivät molemmat töissä ja mummo Caroline huolehti lapsesta päivät. Kouluun pääsi normaalisti vasta kuusivuotiaana, mutta isoisä Charles Ingalls oli koululautakunnan jäsen ja järjesti oppimisjanoisen lapsenlapsensa kouluun poikkeuksellisesti vuoden etuajassa. Rose oppi nopeasti lukemaan ja kirjoittamaan ja tykkäsi näistä molemmista niin, että kertaalleen hänen kätensä jouduttiin jopa paketoimaan kirjoittamisesta johtuvan rasitusvamman vuoksi.
2. Tyttö ja aasi – koulu ja teinivuodet (1894–1907)
1894 Rose aloitti lapsuutensa viimeisen muuttomatkan vanhempiensa ja heidän ystävien Cooleyn perheen kanssa. Nämä kaksi perhettä matkasivat hevosvetoisilla vankkureilla Missouriin Ozarksin kaupunkiin. Rosesta matka oli mielenkiintoinen. Hän nautti uusien kaupunkien näkemisestä, erilaisten ihmisten tapaamisista ja vaihtuvasta luonnosta uusine puroineen, järvineen ja jokineen. Rose jopa painosti Cooleyn pojan päästämään hänet ajamaan Paulin vastuulla olleita vankkureita ainakin kilometrin. Tämä oli pieneltä tytöltä jyrkästi kielletty eikä Rose uskaltanut koskaan asiaa vanhemmilleen tunnustaa vaan puhui asiasta ensi kertaa vasta 70 vuotta myöhemmin. Äitinsä tällä matkalla pitämän päiväkirjan Rose myöhemmin koosti ja julkaisi nimellä On the way home (1962).Rose oli Mansfieldin koulussa maalaistyttö eikä ujo tyttö päässyt hienompien ja rikkaampien lasten piireihin. Kutsuja kesteihin ei sadellut eikä koulusta muutenkaan juuri ystäviä löytynyt. Hänen tahdottiin oppivan ratsastamaan ja ostettiin aasi, Spookendyke. Aasi taas oli itsepäinen (kuin aasi) eikä Rose voinut sietää sitä – varsinkin kun hän joutui ratsastamaan sillä kouluun päivittäin. "Tuo aasi on yksi inhottavimmista, jollei jopa kaikkein inhottavin lapsuusmuistoni. Se itsepäinen pullea pirulainen nautti siitä kun se alamäessä äkillisesti kyyristi korviaan, hartioitaan ja selkäänsä vain heittääkseen minut päänsä yli". Koulun pihalla aasi nosti yleensä kovan mekkalan eikä useinkaan vaivautunut laskemaan tyttöä kantamuksineen mitenkään turhan pehmeästi maahan. Ja Rosen opiskellessa hiljaisessa luokkahuoneessa, ulkoa kuului kovaääninen ulina...
Rose ja Spookendyke
Vuonna 1903 Laura ja Almanzo antoivat Rosen mennä Crowleyyn, Louisianaan asumaan Eliza Jane tädin luo ja käymään sikäläistä lukiota. Tässä koulussa opiskelu oli erilaista. Koska Rose ei ollut suorittanut koulussa mitään kokeita tai tenttejä moneen vuoteen, joutui hän nyt todistamaan osaamisensa ja kelpoisuutensa tähän lukioon useissa pääsykokeissa. Näistä hän selvisi läpi leikiten. Nyt Rose tunsi kuuluvansa seitsemän oppilaan ahkerasti opiskelevaan joukkoon ja koulunkäynti oli haastavaa. Koska hänen oli tarkoitus opiskella Crowleyssa vain vuoden ajan, oli Rosen ahkeroitava tosissaan, ja mm. tiivistettävä kolmen vuoden latinankurssit yhteen. Tässäkin häntä auttoi itse opiskeltu pohjatieto, ja latinankurssilta Rose sai luokkansa parhaat arvosanat.
Eliza Jane oli voimakastahtoinen feminismin kannattaja ja poliittisesti valveutunut, ja Rose otti häneltä vaikutteita, jotka näkyivät läpi koko loppu elämän. 17-vuotias Rose sai koulunsa päätökseen 1904 ja tämä riitti opiskeluista. Itsenäinen ja tiedonjanoinen tyttö opetteli sähköttämään ja sai töitä Western Unionin lennätinyhtiöstä Kansas Cityssä sekä kolme vuotta myöhemmin Mount Vernonista, Indianassa.
3. Sotavuodet – San Francisco, Gillette ja Eurooppa (1908–22)
Vuonna 1908 Rose päätyi San Franciscoon ja asui siellä paikallisen San Francisco Bulletin lehden toimittajan Bessie Beattyn kanssa. Rose vaihtoi lennätintyöt
kasvavaan kiinteistöalaan ja hänestä tuli Kalifornian ensimmäinen nainen kiinteistönvälittäjänä. Jopa omat työtoverit vieroksuivat ja syrjivät naista omalla
miehisellä reviirillään, mutta eräs työtoveri ei. Hän oli samassa talossa asuva Claire Gillette Lane, josta tuli Rosen aviomies 24.3.1909. Pitkällä
häämatkallaan he kävivät mm. morjestamassa Lauraa ja Almanzoa Missourissa. Rose ja Gillette muuttivat Kansas Cityyn ja Rose kävi töissä Kansas City Post lehdessä.Kesällä 1910 Rose synnytti poikalapsen, joka kuitenkin pian kuoli. Synnytys oli vaikea ja lähellä koitua paitsi pojan, myös äidin kohtaloksi. Rose joutui Kansasissa vaikeaan leikkaukseen, josta toipuminen kesti huomattavan pitkään. Tämän pahoin pieleen menneen raskauden seurauksena Rose menetti samalla mahdollisuuden koskaan tulla äidiksi. Usean muuton jälkeen Rose ja Gillette palasivat San Franciscoon, jossa jatkoivat kiinteistöalalla. Heillä oli kaikin puolin hyvin tasa-arvoinen avioliitto, mutta kasvava epävarma maailmantilanne lisäsi jatkuvasti myös ryppyjä rakkauteen.
Vuosikymmenen puoleenväliin mennessä kiinteistökaupat eivät enää elättäneet juuri ketään ja ystävä Bessie Beatty houkutti Rosea kirjoittamaan juttuja paikallislehteen, San Francisco Bulletiniin. Pikku hiljaa Rosen romanttisina hömppinä alkaneet kirjoitukset muuttuivat asialinjalle ja saavuttivat suurta suosiota. Tulevina vuosikymmeninä hän tulisi kirjoittamaan lukuisia lyhyitä tarinoita useisiin maan suurimmista aikakausilehdistä ja menestymään niillä päästen haastattelemaan mm. Henry Fordia ja Charlie Chaplinia.
1917 Rose julkaisi ensimmäisen oman kirjansa, Henry Fordin elämänkerran Henry Ford’s own story. Hän jatkoi kovaa vauhtia itsenäistymistään ja vuonna 1918 Rose ja Gillette erosivat. Rose piti kuitenkin nimen Wilder Lane ja kirjoitti avioero-novellin Divorging roads – Eroavat tiet, joka perustuu löyhästi omiin kokemuksiin. Siitä mitä Gillettelle eron jälkeen tapahtui, ei tiedetä juurikaan mitään. Erään tutkijan mukaan hän olisi mennyt Rosen jälkeen vielä kahdesti uusin naimisiin, mutta tätä tietoa ei pystytä vahvistamaan.
Kaupunkilaistuneen ja rintsikat nurkkaan heittäneen lyhyttukkaisen naisasialiikkeen kannattajan Rosen vierailut vanhempiensa luona Mansfieldissä huomioitiin ja lehdessäkin kirjoitettiin "tunnetusta vierailijasta". 1919 Rose muutti Greenwich Villageen, New Yorkiin ja hänestä tuli Frederick O’Brienin White shadows on the south seas -kirjan haamukirjoittaja. Omalla nimellään hän kirjoitti kirjan The making of Herbert Hoover. Tämä oli jo toinen elämänkerta ja samalla hän ystävystyi Herbet Hooverin kanssa. Rose huomasi olevansa kommunismin kannattaja osallistuen kokouksiin ja seminaareihin. Puolueen jäsenkirjaa hän ei kuitenkaan ehtinyt hankkimaan kun Punainen risti tarjosi töitä.
Heti maailmansodan jälkeen 1920 Amerikan punainen risti lähetti toimittaja-kirjeenvaihtajansa Eurooppaan. Ensimmäinen matka suuntautui Ranskaan. Roselle annettiin tehtäväksi kirjoittaa sodan runtelemista Euroopan ja Lähi-idän maista ja kertoa niiden sodanjälkeisestä tilanteesta tarkoituksena tehdä tarinoista mahdollisimman traagisia, jotta yhdysvaltalaiset saataisiin auttamaan taloudellisesti.
Ranskasta matka kulki Kreikkaan, Venäjälle, Jugoslaviaan, Egyptiin, Italiaan ja moniin muihin maihin. Tyttärensä pitkistä ja vaarallisista matkoista huolissaan olevat Laura ja Almanzo saivat postia erikoisilla merkeillä ja leimoilla varustettuina. Rocky Ridgeen satoi jatkuvasti kirjeitä Ateenasta, kortteja Wienistä, lahjapaketteja Budapestistä, Lontoosta ja Prahasta. Samalla Rose sai omakohtaisia kokemuksia kommunismin vaikutuksista ihmisten elämään ja kyseinen aate unohtui.
Näihin aikoihin Rose tapasi kaksi naista, joista tuli hänen parhaat ystävänsä: Dorothy Thompson ja sotasairaanhoitaja Helen "Troub" Boylston, jonka Rose oli tavannut Puolassa (kutsumanimi Troub viittasi vaikeuksiin, joihin Helen tuntui jatkuvasti matkoillaan hankkiutuvan). Kaikista vierailluista maista Albania (1922) vei sydämen. Rose kirjoitti matkoillaan kaksi kirjaa kertoen albanialaisesta elämäntavasta. Samalla hän epävirallisesti adoptoi albanialaisen orvon pojan Rexh Metan. Vuosia myöhemmin Rose mm. kustansi Rexhin Oxfordin opiskelut.
4. Uravuodet – Rocky Ridge ja Albania (1923–48)
Rose palasi kotiin Rocky Ridgen maatilalle aivan loppuvuodesta 1923. Mukana saapui Helen Boylston maatilalle asumaan. Kirjoituksetkin kertoivat tällä kertaa Ozarksista ja samalla syntyivät uran suosituimmat kirjat, eräästä ystävästä kertova Hill Billy (1925), Jack Londonista kertova He was a man (1925) sekä Cindy (1928). Mansfieldissä vieraili useita ystäviä San Franciscon ja New Yorkin ajoilta, sekä paljon ihmisiä, joihin Rose ja Helen olivat tutustunut Euroopassa. Myös monet naapurit tulivat vierailulle vain kuullakseen matkatarinoita. Rose yllytti Helenin kirjoittamaan kirjan ja itse ahkeroi yläkerrassa kirjoituskoneen ääressä. Rosesta oli nyt viimeistään tullut yksi koko maan kysytyimmistä naispuolisista kolumnisteista ja kirjailijoista, jolle maksettiin jokaisesta kirjoituksesta alan huippupalkkioita.
Rose haaveili pysyvästä muutosta Albaniaan ja 1926 muuttikin sinne Helenin kanssa pitäen matkan ajan päiväkirjaa, joka julkaistiin vuosikymmeniä myöhemmin nimellä Travels With Zenobia: Paris to Albania by Model T Ford (1982). Albanian epävakaa tilanne pakotti Rosen kuitenkin takaisin Missouriin 1928. Hän ja Helen muuttivat Rocky Ridgen maataloon ja Rose rakennutti uudenaikaisen kivitalon vanhemmilleen maatilan toiselle laidalle. Rose oli saavuttanut vihdoin taloudellisen tasapainon ja tuhlasi surutta rahaa vanhempiensa uuteen kotitaloon ja samalla teki myös vanhaan maataloon useita korjauksia ja muutoksia. Suuri pörssiromahdus vuonna 1929 vei suuren osan omaisuudesta ja Rose palasi taas kynänvarteen ansaitakseen elantonsa.
Rocky Ridgessä eläessään Rose rohkaisi äitiään, jotta tämäkin yrittäisi tienata vähän ylimääräistä kirjoittamalla. Laura tallensi monet tarinat, joita oli Roselle lapsena kertonut omaelämänkerralliseksi tarinaksi, jolle antoi nimeksi Pioneer girl – Uudisraivaajatyttö. Rose haki äitinsä kirjalle kustantajaa, mutta turhaan. Muutettuaan osan kirjoituksista lastenkirjaksi löytyi vihdoin kustantaja, kirja sai uuden nimen ja Pieni talo suuressa metsässä syntyi.
Äidin jatkaessa työtään Pieni talo -sarjan parissa, myös Rose käytti äitinsä tarinoita omissa fiktiivissä tarinoissaan. Hän kirjoitti kirjan Let the hurricane roar (1933) kannustamaan laman kourissa kituvaa kansaa luottamaan parempaan tulevaisuuteen. Hurricane saavutti suurta suosiota positiivisen sanomansa ansiosta ja se julkaistiin myöhemmin uudestaan nimellä Young pioneers. Sitten oli vuorossa kirjoitusten sarja Mansfieldin ihmisistä ja tapahtumista. Vaikka nimet ja tapahtumat olikin muuteltu, silti kaikki ymmärsivät kyseessä olevan tarinaa Rosen omasta elämästä ja että päähenkilö Ernestine oli Rose itse. Tämä jatkokertomus julkaistiin kuukausien aikana Saturday Evening Postissa ja sekin saavutti hurjan kysynnän. Jopa niin hurjan, että se julkaistiin lopulta koottuna kirjaksi nimeltä Old home town (1935).
Rose muutti New Yorkiin ja Laura ja Almanzo palasivat vanhaan maataloon. Rose tunsi jatkuvaa tarvetta todistella, ettei hän ole kommunisti. Julkaistiin valtavaa kohua herättänyt kirjoitus Credo (1936), jossa Rose tunnustaa olleensa nuorempana kommunisti, mutta sittemmin muuttaneen käsityksiään. Rosen kiinnostus politiikkaan kasvoi edelleen ja seuraavaksi hän kirjoitti Yhdysvaltojen elämäntapaa ylistävän kirjan Free land (1938).
New Yorkista Rose muutti maalaistaloon Connecticutiin Danburyn kaupunkiin. Maailmansota vähensi Rosen kirjoitushalukkuutta ja kustantajien julkaisukykyä, ja toisaalta maalaiskoti työllisti pihan ja kasvimaan ja istutusten hoidossa. Silti aina jotain pikku kirjoituksia syntyi. Roselle oli maksettu parhaimmillaan jopa 30 000 dollaria yhdestä kirjoituksesta, mutta nyt hän kirjoitteli paikallislehteen vain viidenkymmenen dollarin palkkiolla aiheina enimmäkseen itselleen ajankohtainen omavarainen kodinhoito.
Kesken sodan syntyi Rosen merkittävin ja vahvasti temaattinen teos. Rose jatkoi jälleen vahvaa poliittista paatostelemistaan. Ja jälleen syntyi Yhdysvaltojen maailmanpolitiikkaa suorastaan jumaloiva kirja, jossa uskottiin syvästi USA:n pelastavan koko maailman kommareiden kynsistä. Toinen maailmansotahan riehui pahimmillaan ja Rosen näkemyksen mukaan kaikkien maailman kansojen ainoa toivo pelastukselle lepäsi suurin piirtein maailman ainoan demokraattisen ja vapaan valtion Yhdysvaltojen harteilla. The discovery of freedom (1942) oli varsinainen Yhdysvaltojen politiikan ja vapauden ylistyslaulu.
Vuonna 1943 Rose tapasi Roger Lea MacBriden, erään työtoverin teini-ikäisen pojan. Roger ihaili Rosea ja tämä opetti pojalle vuosien saatossa omia poliittisia vakaumuksiaan. Roger kutsui Rosea mummiksi ja myöhemmin hänestä tuli Rosen lakimies ja oppipoika. MacBride on itsekin ollut aktiivisesti mukana julkaisemassa useita Lauraa, Rosea tai heidän tarinoitaan käsitteleviä kirjoja. Muun muassa Lauran virallisista kirjoista viimeisenä julkaistu West from home on MacBriden koostama.
Rosea pänni nykyhallituksen politiikka. Varsinkin verotusta hän piti järjettömänä. Lopullinen piste oli uudistettu tuloverotus. Rose päätti lopettaa kaiken kirjoittamisen ja kyhäsi vain taloudellisen pakon edessä pakinan tai pari paikalliseen talouslehteen. Tämä huomioitiin laajasti, sillä olihan kyseessä merkittävä ja suosittu toimittajakirjailija, joka vain yhtäkkiä lopetti. Kun häneltä kysyttiin syytä, Rose selitti ettei hän halunnut tienata lanttiakaan, koska joutui maksamaan niistä tuloveroa, jolla taas kustannettiin hallituksen päähänpistoja!
5. Poliittinen vanhus (1949–68)
1949 isä Almanzo kuoli. Rose kiiruhti kotiin Lauran tueksi ja tämän jälkeen vietti kaikki talvet kotona Mansfieldissä äitinsä kanssa.
Kesät menivät Danburyssa, mutta silloinkin he kirjoittivat toisilleen kirjeitä laatikoittain. Danburyssa Rose osallistui aktiivisesti
yhteisön toimintaan, oli kysytty vieras illanistujaisiin ja myös itse järjesti suosittuja sellaisia. Poliittinen maine kuitenkin säilyi.
Ihmiset kyselivät häneltä mielipiteitä maailmanpolitiikasta, ja kerran jopa luxemburgilainen professori lähestyi aikomuksenaan kääntää
liberaalin politiikan merkkiteoksen The discovery of freedomin useille Euroopan kielille.Helmikuussa 1957 Rosen äiti Laura Ingalls Wilder kuoli. Rose teki yhdessä Mansfieldin asukkaan Irene Lichtyn kanssa töitä kunnostaakseen ja entisöidäkseen Rocky Ridgen maatilan äitinsä muistomerkiksi. Hän oli tyytyväinen, koska tiesi kodin jäävän sitä arvostavien ihmisten hoitoon.
Muutama vuosi kului hiljaiseloa viettäen kunnes 1961 Rosea pyydettiin taas kynän varteen. Jälleen työnantajana oli Woman's Day, johon Rose kirjoitti säännöllisiä tarinoita – taas kerran – Yhdysvaltojen liberaalista ja maailmanparantavasta politiikasta. Yltiöisänmaalliset pyysivät häntä kirjoittamaan uuden kirjan aiheesta, mutta Rose ei luottanut kustantajiin vaan uskoi näiden olevan kommunistien kanssa salaliitossa pilatakseen hänen kirjansa. Vihdoin löytyi luotettava kustantaja ja Book of American needlework (1963) syntyi.
Samoihin aikoihin kirjeet, jotka ennen oli suunnattu Lauralle, alkoivat sadella nyt Roselle. Häntä kyllästytti jatkuvat kysymykset siitä, mitä Lauran Pieni talo -kirjasarjan jälkeen tapahtui, ja Rose päätti kirjoittaa kehystarinan äitinsä matkapäiväkirjaan vuodelta 1894 ja julkaista sen eräänlaisena vastauksena kaikille kyselijöille. On the way home ilmestyi 1962.
Rose jatkoi poliittisten kirjojen kirjoittamista. Hän kirjoitti uudelleen The discovery of freedomin ja muutti jopa Miamiin saadakseen työskennellä koko talven rauhassa ilman turistien ja muiden uteliaiden häiriköiviä vierailuja. 1965 Rosen työnantajaa Woman's Dayta pyydettiin lähettämään Vietnamiin sotakirjeenvaihtaja ja 78-vuotias Rose oli heti lähtökuopissaan; pääsisihän hän jälleen kerran kommentoimaan kommunismin rappioittavaa vaikutusta oikein paikan päältä kerrottuna! Hän vietti sodan keskellä elokuun ja raportoi sieltä tyyliin "kommunismi on väärin, koska meidän vapautemme on oikein ja vapautemme on ikuista...". Palattuaan Rose hankki talviasunnon Teksasista ja kertoi avoimesti sotatarinoita sekä kirjoitteli niitä useisiin lehtiin.
Keväällä 1968 Rose päätti matkustaa vielä maihin, jotka oli jäänyt näkemättä. Hän jopa aloitti 81-vuotiaana espanjan kielikurssin, koska Espanjassahan hän ei ollut vielä koskaan käynyt. Syksyn tullen Rose matkasi Teksasista Danburyn kotiin tervehtimään ystäviään ennen matkoille lähtöä ja jättämään ohjeet kotinsa hoidosta poissa ollessaan. Viimeisenä iltanaan Rose paistoi ystävilleen kuuluisaa leipäänsä pakkaseen laitettavaksi, jotta sitä olisi matkan ajan kaikilla riittävästi. Hän piti seuraa myöhäiseen iltaan ennen kuin vetäytyi hyvillä mielin nukkumaan.
Aamua Rose ei enää nähnyt. Eikä Espanjan matka koskaan toteutunut. Rose kuoli nukkuessaan 30.10.1968 ja hänet siunattiin Mansfieldiin isän ja äidin viereen.
Rose oli Charles ja Caroline Ingallsin ainoa aikuiseksi elänyt lapsenlapsi ja samalla viimeinen heidän suorista jälkeläisistään. Rosen kuollessa päättyi myös Charles Ingallsin sukuhaaran tarina.
+. Avoimet kysymykset
Rosen elämästä tiedetään paljon, mutta paljon on jäänyt myös epäselväksi. Mikä esimerkiksi oli hänen suhde äitiinsä – oliko se kuvausten mukainen lämmin, rakastava, auttavainen ja läheinen? Vai pitävätkö rivien välistä luettavat viitteet katkeruudesta, kilpailullisuudesta ja kapinallisuudesta paikkansa? Rose antoi vanhempana lausuntoja, joista paistaa pieni katkera sävy siitä, kuinka hän ei saanut omasta mielestään ansaitsemaansa mainetta Lauran kirjoista. Eikä ilmeisesti myöskään rahaa.Entä auttoiko Rose äitiään kirjailijan alkutaipaleelle pyyteettömästi? Ja mikä oli hänen osuutensa? Kirjoittiko hän kirjat vai ei? Vai vain osittain? Rose kertoi, että jos hän olisi tiennyt ensimmäistä kirjaa editoidessaan joutuvansa työstämään kokonaista kahdeksanosaista kirjasarjaa, hän olisi vaatinut nimensä krediitteihin ja pyytänyt alusta asti osansa. Useita viitteitä kyllä löytyy sen puolesta, että Rose olisi ollut vahvasti kirjoittamisessa mukana, mutta toisaalta Laura oli kirjailija-toimittaja vuosikymmeniä ennen kirjoja, ja tyyli oli jo silloin hyvin samanlainen. Sen sijaan Rosen omien kirjojen tyyli poikkeaa Pieni talo -sarjasta huomattavasti.
Se on käytännössä kiistatonta, että jossain osassa hän kyllä oli, mutta kuinka suuressa? Jotkut tutkijat ovat täysin vakuuttuneita, että Rose kirjoitti suuren osan, kenties jopa kokonaan Lauran nimissä julkaistuja kirjoja. Yleisin uskomus, kuitenkin on, että hän auttoi muokkaamaan tekstejä helpommin julkaistavaan muotoon, joskus vähemmän, paikoin enemmän. Ei paljon muuta. Totuutta ei saada koskaan tietää.
Kuten totuutta ei saada tietää myöskään hänen suhteistaan naisystäviinsä. Avioliittonsa kariuduttua, Rose asui ja matkasi pitkin maailmaa kuutisen vuotta Helen Boylstonin kanssa. Oliko kyseessä lesbosuhde vai olivatko he vain ystäviä? Mikään ei suoraan paljasta suhdetta suuntaan eikä toiseen, mutta toisaalta suhde oli varmasti poikkeuksellisen läheinen. He kävivät tiivistä kirjeenvaihtoa aina kun eivät olleet yhdessä, muutoin jakoivat yhteisiä hotellihuoneita ja asuntoja. Heillä oli myös ystävinä naispareja, jotka julkisesti seurustelivat.
Oliko tämä salassa pidetty ja tuohon aikaan laajalti paheksittu suhde perimmäinen syy sille, miksi Laura ja Almanzo muuttivat Rosen ja Helenin jaloista pois uuteen kivitaloon? Ja teettikö Rose vanhemmilleen kivitalon ei hyvää hyvyyttään, vaan ainoastaan saadakseen vanhan tilavan talon kokonaan kumppaninsa kanssa omaan käyttöönsä? Rivien välistä oli luettavissa, ettei Laura ollut kovinkaan tyytyväinen siihen, että Boylston asui heidän luonaan vuositolkulla. Lauralle oli tärkeää, mitä muut hänestä ajattelivat, eikä tyttären luona vuositolkulla majaileva naisystävä sopinut tähän kuvaan pienimmässäkään määrin.
Boylstonin muutettua pois, Rosen luo muutti asumaan toinen nainen, Catharine Brody. Helen Boylston itse puolestaan oli sittemmin niinikään läheisissä tekemisissä Eva Le Galliennen kanssa, joka julkisesti puhui lesborakkauden kauneudesta ja oli muutenkin tuohon aikaan poikkeuksellisen näkyvä julkilesbo.
++. Tarkempi tutkimus / pohdinta Rosen osuudesta Lauran kirjoihin
Brittiläinen toimittaja-kirjailija-juontaja Samira Ahmed on perehtynyt itseäni tarkemmin Rosen rooliin Lauran kirjojen taustalla. Hänen päätelmiensä mukaan Rosen rooli on ollut monitahoinen ja kiistaton, mutta kuitenkin monesti liioiteltu.Rose ystävystyi entisen presidentin Herbert Hooverin kanssa ja sittemmin avatuista Hooverin arkistoista löytyy paljon materiaalia Roseen liittyen. Ahmed on tutustunut näihin ja lukenut mm. Lauran ja Rosen välistä kirjeenvaihtoa, josta käy yksityiskohtaisesti ilmi Rosen ehdottamat korjaukset ja muutokset kirjojen rakenteeseen ja kirjoituksiin. Osan ehdotuksista Laura torppasi tuoreeltaan, mutta osasta käytiin pidempääkin keskustelua.
Jaetaan Ahmedin tekemät havainnot ja hänen päätelmänsä muutamaan pääpointtiin:
1. Laura oli vielä aikuisenakin (voisiko sanoa jopa vielä vanhuksenakin) hyvin kokematon kirjoittaja. Hänen kokemuksensa rajoittui pitkälti vain lyhyisiin kolumneihin, joita hän oli raapustanut lähinnä pakinatyyliin mielipidepalstoille ym.
Rose puolestaan oli kokenut julkaisija ja tiesi, mikä toimii lukijoille. Rose toimi kirjallisena mentorina aika monen eri tematiikan suhteen.
a) Rose oli Lauran kirjoitusten koelukija. Tämä rooli sisälsi lukuisia korjausehdotuksia ja suoranaisia muutoksia tarinoihin.
b) Rose ehdotti tarinoihin lukuisia muutoksia rakenteeseen, kappalejärjestyksiin sekä asioiden painotuksiin.
c) Rose tiesi yksityiskohtien tärkeyden ja halusi lisätä niitä. Pienten arkielämää kuvaavien yksityiskohtien merkitystä Rose painotti voimakkaasti ja kehotti Lauraa lisäämään sellaisia.
-Tämä kohta itseäni hiema ihmetyttää, koska olen aina pitänyt nimenomaan Lauraa itseään sellaisena yksityiskohtien näpertelijänä, mutta nyt Ahmedin pohdintana ne ovatkin olleet enemmän Rosen aikaansaannosta.
d) Lauran kielellinen osaaminen ei ollut alansa huippua. Alasta huomattavasti enemmän ymmärtävä Rose selkeytti kielellistä ilmaisua monin paikoin rankastikin.
e) Rose ymmärsi myös kohdeyleisön tavoittamisen tärkeyden. Alun alkaenhan Lauran oma tarina oli vain kenellekään suuntaamaton tasapaksu kertomus. Oikeasti tylsää historiallista paatosmaista mennyttä muistelevaa elämäkertaa.
Rose muokkasi sille kokonaan uuden kohdeyleisön - lapset!
2. Lauran ainoa kontakti julkaiseviin tahoihin ja kohdeyleisö oli pieni paikallislehti ja sitä lukevat kylän mummut ja paapat. Rose käytti omaa laajaa verkostoaan ja auttoi äitiään saamaan tarinansa laajemmin huomioiduksi.Ilman Rosen suhteita, Lauran tarinat eivät olisi koskaan tavoittaneet suurkaupunkien julkaisijoita , kirjataloja ja lukijoita.
Mitä Rose tästä hyötyi tai mistä Laura joutui luopumaan?
Laura ei varmaankaan kärsinyt yhteistyöstä tyttärensä kanssa muuten kuin hermojen venyttämisen verran. Oletettavasti kaikki muutokset eivät ole olleet Lauran mieleen, mutta symbioosi tyttären kanssa hyödytti kuitenkin huomattavasti enemmän kirjailijaa itseään, joten eiköhän Laura ole tämän sietänyt. Ja tietysti koetteli myös se, että hän joutui katsomaan omassa kodissaan pahoin paheksumaansa seksuaalivähestön edustusta vuosikaudet. Kenties???
Rose puolestaan ei saanut työstään minkäänlaista tunnustusta eikä suoraa taloudellista korvausta. Sen sijaan Rosen hyöty tuli viiveellä ja mutkan kautta. Kirjojen menestyttyä kaupallisesti Ingalls Wilderin nimi oli kaikkien huulilla. Tämä mahdollisti Rosen oman uran poliittisena kirjailijana ja äidin kirjoilla hankittu suvun nimen maailmanlaajuinen tunnettavuus vauhditti myös Rosen uraa varsin tehokkaasti. Tämäkin päätyi lopulta Lauran pussiin, koska Rosen saama rahallinen hyöty siirtyi suurelta osin Lauran ja Almanzon kotitilan hoitoon.
Toisaalta myöhemmin Rosekin sai rahallisen hyödyn siinä vaiheessa kun Lauran kirjojen tekijänoikeuksia jaettiin Lauran kuoltua. Tällöinkään Rose ei saanut suoraa tunnustusta tekemästään työstä.
Rosen osuutta pohdittaessa on kuitenkin tärkeää muistaa se, että Laura Ingalls Wilder oli ainoa kirjojen varma alkuperä ja kokemuspohjainen alkulähde. Tarinat ovat Lauran omia muistikuvia (vaikka Rosen osuutta niidenkin lähteenä on spekuloitu), ja ilman omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan muistelevaa vanhusta ei koko kirjasarjaa olisi koskaan syntynyt.