Tositarinat etusivu
Laura Ingalls Wilder
Lauran perhe
Muut ihmiset
Lauran muutot
Kotitalot
Muut tilat
Kirjat
Sekalaiset
Burr Oak (Iowa)
1876–77
Heidän saapuessaan kaupunkiin Laura huomasi heti, että tämä ei ollut uusi ja raikas kaupunki kuten Walnut Grove oli ollut. Tämä oli vanha ja synkkä kaupunki täynnä ankeita punatiilitaloja. Laura kertoi: "pidin paljon enemmän uusista kaupungeista, ja olin varma että isä piti myös".
1850 asutettu Burr Oak sijaitsi vilkkaassa risteyskohdassa ja kaupungissa saattoi pysähtyä yöksi jopa hurjasti yli kolmesataa vankkuria, joten musiikki soi ja keskusta vilisi jatkuvasti uusia ihmisiä, jotka usein jatkoivat seuraavana aamuna matkaansa eivätkä koskaan palanneet. Burr Oak House oli yhteisön kohtaamispaikka, jossa pidettiin tansseja, häitä ja muita kylän pippaloita.
Burr Oak House oli kaikesta päätellen ollut vuosia sangen kehno bisnesidea. Majatalo oli perustettu herra Beldingin toimesta jo vuonna 1851. Tämän jälkeen hotelli-majatalolla oli ollut pitkä liuta omistajia, jotka kerta toisensa jälkeen möivät sen eteenpäin vuoden parin välein.
Esimerkiksi John Waggoner yritti peräti neljään kertaan saada yritystä kannattamaan, mutta aina hän joutui sen myymään pois. Waggoner möi Burr Oak Housen pois neljännen kerran vuonna 1873. Ostaja oli William Masters, joka sittemmin nimesi majatalon Masters Hotelliksi. Hän vuorostaan möi hotellin Ingallsien hyville ystäville, walnutgrovelaiselle Steadmanin pariskunnalle 2 000 dollarin hintaan 21.10.1876. Masters itse puolestaan vei perheensä vastakkaiseen suuntaan Walnut Groveen veljensä Samuel Mastersin asutuksille.
Masters Hotel alias Burr Oak House ennen ja nyt
Ingallsit
Steadmanit olivat sopineet Ingallsien kanssa hotellitöiden jakamisesta syksystä alkaen. Niinpä Ingallsitkin muuttivat syksyllä 1876 Burr Oak Houseen töihin ja asumaan.Steadmanin pariskunnalla oli kolme poikaa; Johnny, Ruben ja Tommy. Ingallsit jakoivat heidän kanssaan vilkkaan hotellin työt ja voitot. Heidän asuessaan hotellissa, Charlesilla oli kädet täynnä työtä kuten myös Carolinella. Myös lapset tekivät kevyimpiä töitä, mutta silti he tarvitsivat lisäksi palkallisen Amyn hoitamaan mm. keittiöaskareita. Amyllä oli kerrottavanaan paljon tarinoita hotellista, sen entisistä omistajista ja vieraista. "Luodinreikä ovessa oli meistä lapsista varsin jännittävä..." Muiden töiden ohella Mary ja Laura vahtivat nuorinta Steadmanin poikaa Tommya, milloin koululta kerkesivät.
Ei tiedetä, olivatko Charles ja Caroline hotellin pidossa mukana osakkaina vai pelkästään palkallisina. Joka tapauksessa Lauralla oli selvä käsitys siitä, että Charles – tai koko perhe – ei työstä juurikaan tienannut. Ei tiedetä myöskään sitä, missä huoneessa Ingallsit asuivat. Pian joulun jälkeen he joka tapauksessa muuttivat parin talon päähän hotellista vuokrahuoneeseen Kimballin ruokakaupan yläkertaan. Charles ei viihtynyt hotellityössä ja hän meni osakkaaksi myllylle, jossa jauhettiin lähes kaikki paikallisten viljelijöiden vehnät ja maissit jauhoiksi. Kevään tultua hän möi osuutensa myllystä ja teki sekalaisia töitä alueen maatiloilla.
Majatalo-hotellissa asui muutama vakituinen asukas, mm. herra Reed, joka oli Lauran ja Maryn (ja myös ehkä täällä ensimmäisen luokkansa aloittaneen Carrien) 16-vuotias opettaja. Laura piti opettaja Reedistä kovasti ja myöhemmin kirjoitti olevansa tälle ikuisesti kiitollinen siitä, kuinka Reed innosti häntä lukemaan. Itse asiassa molemmat tytöt pitivät lukemisesta niin kovin, että iltaisin heillä oli tapana lukea kovaan ääneen runoja ja tarinoita Kimballin ruokakaupan yläkerran huoneessaan. Charles paljasti vasta vuosia myöhemmin tytöille, että kaupan asiakkaat kerääntyivät usein kaupan puolelle portaiden juureen salaa kuuntelemaan Maryn ja Lauran kovaan ääneen ja antaumuksella lausumia runoteoksia.
Maryn ja Lauran tiilikoulu ja opettaja Mr. William Reed
Vuokratalo ja Grace
Kimballin ruokakaupan yläkerran huone oli aivan saluunan vieressä eikä Charles tahtonut Carolinen viettävän päiviään yksin pienten tyttöjen kanssa sellaisessa paikassa. Lopulta saluunasta syttynyt tulipalo oli polttaa koko kaupungin, ja se oli viimeinen pisara. Charles osallistui palon sammuttamiseen muiden kylän miesten kanssa, mutta nokisena sammutustöistä palattuaan totesi, että "jos hän olisi saanut päättää, olisi koko saluuna joutanut palaa poroksi. Mutta kun se sattui olemaan aivan heidän naapurissa..."Lisäksi jatkuvat vaaratilanteet, ammuskelut ja humalaisten kuolemantapaukset olivat vähän liikaa. Hotellin palvelustyttö Amyn sulhanen oli yksi saluunan kanta-asiakkaista. Eräänä iltana hän oli sammunut pitkän ryyppyputken päätteeksi ja jäänyt saluunaan lukkojen taa. Herättyään keskellä yötä hän päätti laittaa tupakiksi, muta tulitikun raapaistuaan sikarin sijaa tuleen syttyikin hänen viinanhöyryiset vaatteensa ja koko mies paloi kuoliaaksi. Tämän tarinan Charles kertoi kotona tytöille, mutta ei ole varmaa onko tarina tosi vai oliko se kenties ainoastaan tytöille annettua asennekasvatusta viinan ja tupakan vaaroista.
Viimeisillään raskaana olevan Carolinen oli hankala kiivetä monta kertaa päivässä rappusia yläkertaan, ja koska Charles oli töiden takia paljon poissa kotoa ja tytöt kotona ihan keskenään, hän vuokrasi varakkaalta hotelliosakkaalta herra Bisbeeltä turvallisemman talon kaupungin ulkopuolelta. Maaliskuun 23. 1877 tuossa pienessä vuokratussa punatiilitalossa syntyi perheen viimeinen jälkeläinen. Lauran pikkusisko sai nimekseen Grace Pearl Ingalls.
Gracen syntymäkoti
Ja karkuun!
Charles tahtoi taas jatkaa matkaa kauemmas länteen ja Caroline sekä tytöt puolestaan kaipasivat ystäviään Walnut Grovessa. Pulmana oli vain se, että vuokranantaja herra Bisbee tahtoi vuokransa aina ajallaan uhaten jopa oikeustoimilla, ja kauppa- ja lääkärilaskutkin piti maksaa pois. Näiden jälkeen Charlesilla ei millään ollut varaa ostaa tarvittavia välineitä, jotka olisivat olleet välttämättömiä muuttaessa takaisin Walnut Groveen. Charles ehdotti, että hän olisi maksanut vuokransa jälkikäteen saatuaan asiat sujumaan Minnesotassa, mutta Bisbee ei tähän suostunut. Niinpä heidän täytyi vain jäädä Burr Oakiin keräämään säästöjä.Charlesin hermot kuitenkin kypsyivät hiljalleen ja myöhään eräänä iltana syksyllä 1877 jo nukkumaan menneet tytöt herätettiin. Koko talo oli tyhjä, vankkurit ulkona valmiiksi pakattuna, ja Ingallsit häipyivät Burr Oakista yön pimeyteen. Aamun koittaessa ja velkojien herätessä uuteen päivään, Ingallsit olivat jo kaukana Minnesotan puolella matkalla kohti tuttua ja ystävällistä Walnut Grovea. Toisen kertoman mukaan Charles möi lehmän, maksoi velat Bisbeelle ja vasta sen jälkeen matka alkoi. Niin tai näin, Ingallsit olivat yksimielisesti varsin tyytyväisiä ollessaan jälleen matkalla länteen.
Iowassa he asuivat kaikkiaan melko tasan vuoden, syksystä 1876 syksyyn 1877.
Iowan vanha kongregationalistinen kirkko
Syitä sille, miksi Laura jätti kertomatta tästä elämänvaiheestaan, on useampia. Ensiksikin, Laura kuvaili kirjasarjaansa kahdeksanosaiseksi novelliksi, joka kertoi matkasta nimenomaan länteen, ja jota hän ei halunnut keskeyttää. Muutto Walnut Grovesta itään Iowaan oli eräänlaista häpeällistä paluumuuttoa, johon jouduttiin yleisimmin epäonnistuttua lännessä, ja joka myös Ingallsien kohdalla oli suurta takapakkia.
Tämä vaihe oli heille muutenkin hyvin raskasta aikaa. Perheen poika menehtyi, velkaannuttiin ja sairasteltiin... Lisäksi kustantajien painostuksesta Laura joutui ensimmäisen kirjansa kohdalla kirjoittamaan tytöt pari vuotta todellista vanhemmiksi. Nyt tämä pieni katkos tarinassa auttoi saamaan sarjan jatkuessa automaattisesti lasten iät totuutta vastaaviksi. Ja vielä; Rose kertoi myöhemmin, että kaupunkina Burr Oak muistutti niin kovin De Smetiä, että äidin mielestä ei ollut mitään tarvetta kertoa niistä molemmista. Kirjoistahan peräti viisi sijoittui De Smetiin.
Burr Oak House takapihan puolelta
1970-luvun alkuun mennessä vanha hotellirakennus oli äärimmäisen pahoin ränsistynyt. Ei sähköjä, viemäröintiä, ei vettä. Rakennus oli kaupunkilaisille lähinnä pelkästään purkua tarvitseva rumilus. Ainoastaan neljälle paikalliselle rakennus oli enemmän. He ymmärsivät sen historiallisen arvon ja aloittivat projektin. Vuosia oli yleisesti luultu Ingallsien asuneen edelleenkin majatalona toimineessa American Housessa, joka seisoi kadun toisella puolella. Selvitystyön jälkeen kuitenkin saatiin oikea ränsistys hankittua 1500 dollarin hintaan vapaaehtoisvoimin toimivalle Laura Ingalls Wilder Park and Museum yhdistykselle.
Hotelli oli luonnollisesti kokenut vuosisadan aikana 1870-luvulta lähtien valtavasti muutoksia, mutta restauroinnissa käytettyjen vanhojen valokuvien avulla rakennus kunnostettiin mahdollisimman paljon muistuttamaan Lauran aikaista hotellia. Kunnostustyö vaati valtavasti rahaa. Paljon paikallisten kiinnostuksesta projektia kohtaan kertoo se, että kun kunnostusta rahoittamaan järjestettiin keräys, eräskin paikallinen kymmenvuotias tyttö lahjoitti kaksi lemmikkikanaansa.
Hotellin keittiö
Nopeaan tahtiin Burr Oakista, ja varsinkin sen hotellista tuli yksi turistietappi lisää Lauran polkuja seuraaville. Täällä on järjestetty opastettuja kiertokäyntejä jo vuodesta 1976 lähtien.
Muista sen ajan rakennuksista ei ole enää monikaan pystyssä. Kadun toisella puolella on kuitenkin Pfeifferin talo, joka on säilynyt hyvässä kunnossa. Tyttöjen tiilikoulun tilalle tehtiin jo kauan sitten puurakennus, joka on pystyssä edelleen. Gracen syntymäkoti sai niinikään puiset katteet, mutta lopulta sekin purettiin pois 1970-luvulla. Ingallsien kongregationalistinen kirkko siirrettiin 1900-luvun alussa pääkadun varteen ja siitä muokattiin varastorakennus. Silver Creek virtaa kaupungin läpi aivan kuten Lauran aikaankin. Vierailijoiden suosiossa on myös kukkulan laella sijaitseva hautausmaa, jonne Laura ystävänsä Alice Wardin seurassa usein käveli ruuhkaista kaupunkia karkuun.
Burr Oak sijaitsee erittäin kauniilla paikalla. Kaupunkia ympäröivät tiheät metsäiset kukkulat, joiden välillä soljuu kirkkaita vuoristopuroja. Kanootti- ja vaellusretket, pyöräily, patikointi ja muu luonnossa retkeily on täällä ymmärrettävästi hyvin suosittua.
Kaupungin vanhin kirkko vuodelta 1859