Tositarinat etusivu
Laura Ingalls Wilder
Lauran perhe
Muut ihmiset
Lauran muutot
Kotitalot
Kirjat
Sekalaiset
Kirjailija William Anderson
William Anderson on ylivoimaisesti eniten Laura Ingalls Wilderista ja hänen elämäänsä liittyvistä tapahtumista ja ihmisistä kirjoittanut tutkija-kirjailija.
Anderson tutustui Ingallsin perheeseen ensi kertaa samoin kuin moni muukin – koulussa. Hänen kolmannen luokan opettajansa luki Pieni talo preerialla -kirjaa
ja selitti kuinka tämän kirjan lukemalla voi oppia enemmän pioneerielämästä kuin mistään oppikirjasta.
1. Preeria-kärpänen puree
Anderson aloitti tutkimaan Ingallsin ja Wilderin perheiden elämää jo heti seuraavana vuonna kun hän kirjoitti kirjeen Lauran tyttärelle Rose Wilder Lanelle.
Rose vastasi kirjeeseen ja neuvoi tutustumaan Rocky Ridgen maatilaan ja paikalliseen museoon, jossa oppisi varmasti paljon lisää Lauran elämästä. Näin
Anderson myös teki, ja samalla hän tapasi ihmisiä, jotka olivat tunteneet Lauran ja Almanzon henkilökohtaisesti. Anderson kyseli heiltä asioita juurta
jaksaen ja sai kuulla paljon mielenkiintoisia tarinoita. Häntä kiinnosti loputtomasti se, mitä kirjojen henkilöille tapahtui viimeisen kirjan viimeisen
luvun jälkeen. Tuo tutkimus on tuottanut lukemattoman määrän kirjoja, artikkeleita, esseitä, puheita ja esitelmiä. Samalla hän perusti vuonna 1975
uutiskirjeenä julkaistavan De Smetissä toimivan Laura Ingalls Wilderin muistosäätiön virallisen lehden, jota yhä tänä päivänäkin julkaistaan. Sittemmin
Rose ja Anderson pitivät aktiivisesti yhteyttä kirjeitse ja tekivät paljon yhteistyötä Rosen tarkastaessa Andersonin kirjojen todenperäisyyksiä, sekä
samalla signeeraten niitä. Rose totesikin, että "sinähän tiedät enemmän sukulaisistani kuin itse koskaan ennen kuin sain kirjoituksiasi luettavakseni".Anderson oli jo lapsena kiinnostunut myös muusta Yhdysvaltain historiasta. Ensimmäinen kirjoittamansa "kirja" oli viidennellä luokalla rustattu Abraham Lincolnin elämästä kertova tarina, jonka Anderson itse vielä kuvitti. Kun hän oli kahdeksannella luokalla – siis vain viidentoista ikäinen – ensimmäinen oikea kirja julkaistiin. Tämä oli ohut kirjanen nimeltään The story of the Ingalls – Ingallsien tarina, joka julkaistiin keräämään varoja Mansfieldissä sijaitsevalle kotitilamuseolle. Se sisälsi faktoja, joita Anderson oli kerännyt useilta matkoiltaan ja tekemällä valtavasti haastatteluja. Tästä kirjasta on tehty useita uusintapainoksia, ja sitä myydään edelleen mm. Wilderien kotimuseoissa useissa eri osavaltioissa.
Valmistuttuaan yliopistosta, Anderson ryhtyi opettamaan ja siinä sivussa kirjoitti artikkeleja useaan arvostettuun aikakauslehteen. Kirja kirjalta myös Ingallsien tarina eteni ja samalla täyttyi Lauran alkuperäisten kirjojen jättämät aukot perheen historiassa. Anderson on saanut ongittua esille tietoja, jotka ilman hänen mittavaa tutkimustyötään olisi varmasti jäänyt aikain saatossa kokonaan selvittämättä. Harper Collins on julkaissut kaikki hänen kirjansa, joista valtaosa liittyy juuri Lauran elämään. "Minulla on ollut onni saada kirjoittaa asioista, jotka kiinnostavat itseäni. Siten tutkiminen ja kirjan kirjoittaminen ei ole koskaan ollut tylsää." "Uskon että ihmiset, jotka lukevat Lauran kirjoja jäävät uteliaiksi mitä hänelle ja perheelle tapahtuikaan tarinoiden taustalla. Toivottavasti kirjani täyttävät noita aukkoja."
The story of the Ingalls
2. Ingalls-museon opas
Seitsemän kesän ajan Anderson työskenteli Laura Ingalls Wilder muistosäätiössä De Smetissä, toimien oppaana museossa vieraileville ihmisille, joiden määrä lisääntyi vuosi vuodelta. "Tuo oli nautinnollista aikaa. Meitä oli kovasti työskentelevä ryhmä pelkkiä amatöörejä, jotka olimme kuitenkin erittäin omistautuneita työllemme. Monet säätiön tavat ja periaatteet luotiin noihin aikoihin. Työ oli pelkkää improvisointia. Kukaan meistä ei ollut museoalan asiantuntija, mutta monet Lauran jalanjälkiä seuraavat vierailijat olivat niin tohkeissaan kokemastaan, että kaikki mahdolliset pienetkin seikat joita pystyimme heille kertomaan, oli erittäin suuressa arvossa." "Äitini kertoi minun olleen kuulustelevainen luonne jo esikouluiässä. Tutkijalle se on arvatenkin hyvä ominaisuus.""Itseäni kiinnosti erityisesti Charlesin omin käsin rakentama talo De Smetin kaupungin keskustassa. Se oli tavallaan mystinen paikka tietäen kuinka paljon perheen historiasta siellä syntyikään. Oli hauska selvittää faktoja ja spekuloida millaista elämää talossa elettiinkään vuosina 1887–1928. Alkuaikoina paikalle tuli paljon ihmisiä, jotka muistivat vierailleensa paikalla vielä Ingallsin perheen eläessä. Luonnollisesti näiltä ihmisiltä puristettiin irti kaikki mahdollinen tieto ja kasattiin yhteen eräänlainen Kolmannen kadun talon tarina."
Työstä ja tutkimuksesta suuri osa on tapahtunut Etelä-Dakotan osavaltiossa. Mielenkiintoinen pikku yksityiskohta on se, että Andersonin omat norjalaista sukua olevat isoisovanhempansa elivät tuolla täsmälleen samalla alueella 1880-luvulla, ja kokivat hyvin pitkälle myös ne samat asiat, joista Laura kirjoissaan kirjoittaa. Esimerkiksi kirjan Pitkä talvi preerialla kuvaava ennätyskova ja pitkä talvi oli heille varmasti liiankin läheisesti tuttu. Muutenkin heidän elämänsä villillä asuttamattomalla preerialla on täytynyt olla täynnä hyvin samantyyppisiä asioita samankaltaisine vastoinkäymisineen kuin Ingallsienkin perheen kohdalla.
William Anderson ja Pieni talo -kirjojen kuvittaja Garth Williams
3. Haastatteluja ja tarkkaa tutkimista
Samalla kun Anderson vieraili Ingallsien kotiseuduilla ympäri keskilänttä, hän tapasi ja haastatteli useita ihmisiä, jotka tunsivat Lauran, Almanzon ja/tai Rosen henkilökohtaisesti – osa oli ollut hyviä ystäviä tai tuttuja, osa taas tunsi heidät vain etäisesti. Anderson jututti myös lukemattoman määrän muita ihmisiä, joiden kertomukset aikakaudesta ja silloisista elinoloista yleensä osoittautuivat erittäin tärkeiksi. Samalla Andersonin tehtäviin kuului kerätä talteen mahdollisimman paljon Ingallsin perheelle kuulunutta esineistöä, ja saattaa se muistosäätiölle näytille laitettavaksi. "Aluksi meillä ei ollut muuta kuin Charlesin rakentama lipaston runko. Nyt näytteillä on satoja perheen jäsenille kuuluneita esineitä."Esineitä tuli niin paljon, että kun Rosen hyvä ystävä Roger MacBride vieraili paikalla pienen tauon jälkeen, hän oli pyllähtää hämmästyksestä persuksilleen, varsinkin kun talo oli tupaten täynnä satoja ihmisiä tutustumassa Pitkän talven tapahtumiin. Tästä hämmentyneenä hän lahjoitti suuren määrän Roselle kuuluneita huonekaluja ja irtaimistoa myös näytteille laitettavaksi. Samalla pian loppui tila talossa kesken, mutta tehdyillä väliaikaisratkaisuilla (jotka ovat edelleen käytäntöä) myös Rosen elämäntyö saatiin näyttävästi ja kiinnostavalla tavalla esille. Anderson oli sitä mieltä, että Rosen syntymäpaikka tulisi merkitä valtatie 25:n varteen. Säätiö suostui sponsoroimaan maamerkin. "Kivipaasissa on ainoa koskaan luomani kirjoitus, jonka painosta ei tulla koskaan myymään loppuun."
De Smet News lehden tutkiminen vei niinikään valtavasti aikaa. Anderson kävi läpi lehti lehdeltä kirjoitukset etsien viitteitä Ingallsin tai Wilderin perheeseen. Samalla hän oppi valtavasti asioita De Smetin kaupungin historiasta. "Lehtien arkistoista löysin mm. tiedon siitä, koska Charles tarkkaan ottaen rakensikaan tuon kaupunkitalon perheelleen. Tuokin tieto oli aiemmin jäänyt epäselväksi."
Hän itse pitää tutkimuksensa tärkeimpänä osana kuitenkin suullisesti kerättyä perimätietoa – varsinkin ihmisiltä, jotka itse elivät tapahtumien keskipisteessä. "Minulla on tuntitolkulla juuri tällaista kasetille taltioitua kiehtovaa materiaalia. Sopii vain kuvitella, kuinka mielenkiintoista oli jututtaa Brookingin kaupungissa yhä elänyttä rouva Neva Whaley Hardingia, joka aikanaan istui samassa luokkahuoneessa Ingallsin lasten kanssa, ja siinä sivussa seurasi kuinka Almanzo Wilder riiasi Lauraa. Toinen varmasti mainittava tietolähde oli De Smetin historioitsija Aubrey Sherwood, jonka perhe tunsi Ingallsit peräti kolmen sukupolven ajan. Eräs tärkeä haastateltava oli Helen Boylston, joka asui Wildereiden luona Rocky Ridgen maatilalla useita vuosia 1920-luvulla, ja joka matkusti Rosen kanssa mm. pitkälle reissulle Albaniaan 1926."
4. The sound of music, Mark Twain
Laura ja Lauran elämään liittyvät tapahtumat eivät suinkaan ole Andersonin ainoa mielenkiinnon kohde. Hän matkustaa aina kirjoittamiensa tapahtumien oikeille
paikoille. Ingallsien parissa matka vei "pelkästään" pitkin Amerikan keskilänttä, mutta The
world of the Trapp family vei hänet Itävaltaan asti, ja sieltä
Vermontiin pysähtyen matkalla useilla pysäkeillä. Tarina kertoo musikaalista The Sound of Music tutun perheen oikeasta elämästä, mutta heidän musiikkinsa,
kulttuurinsa ja historiansa on ainakin Andersonin kertoman mukaan huomattavasti mielenkiintoisempi kuin elokuvaversio. Tämänkin kirjan tekeminen vaati pitkää
tutkimusta sekä useita Trappin suvun jäsenten haastatteluja.The sound of music -musikaaliprojektin jälkeen oli aika siirtyä Missouriin. Hän jatkoi yhteistyötä Dan Andreasenin kanssa, joka auttoi jo aikoinaan Pioneer Girlin kanssa. He ovat yhdessä luoneet kertomuksen vielä eräästä amerikkalaisesta sankarista, Mark Twainista. Vuonna 2002 julkaistu kirja on suunnattu ala-asteikäisille, mutta toimii myös hyvänä pikakurssina Missourin omasta pojasta Sam Clemensistä, josta myöhemmin tuli Mark Twainin nimellä tunnettu ja rakastettu hahmo mm. Tom Sawyerin ja Huckleberry Finnin tarinoiden takaa. Anderson vieraili Twainin kotipaikoilla ja tarinoista tutuilla maamerkeillä, samaan aikaan kun Andreasen otti kuvia ja piirsi historiallisia kuvia elävöittämään tarinaa.
Tällä hetkellä William Anderson pitää esitelmiä, vetää konferensseja ja luentoja ympäri maata. Hän asuu Michiganissa, jossa päivätyökseen opettaa ja kirjoittaa aktiivisesti. Suunnitelmissa on tosin vielä iso pino uusia kirjoja, tutkielmia ja projekteja.
Vuonna 1998 ympyrä kuitenkin tietyllä tavalla sulkeutui. Kauppoihin ilmestyi täysin uudet keräilijöiden erikoispainokset Laura Ingalls Wilderin kirjoista. Nämä kirjat sisältävät William Andersonin kirjoittamat artikkelit kirjojen tarinoiden takaa. Esimerkiksi kirja, joka oli alun alkaen alkusysäys vuosikymmeniä kestävälle tutkimustyölle, sisältää nyt virallisessa uudessa painoksessaan Andersonin itsensä kirjoittaman esseen The making of little house on the prairie, jossa hän kertoo paitsi kirjan kirjoittamisesta, myös tarinoiden historiaa. Valitettavasti näitä uusia painoksia – kuten mitään muutakaan Andersonin kirjaa – ei ole tiettävästi koskaan suomennettu.
"Minua ihmetyttää kuinka Pieni talo -kirjoja edelleen luetaan, ja kuinka peruskoulussa niitä käytetään opetuksessa. Lapset tuntuvat olevan nyt innostuneempia kuin koskaan."
Anderson, Williams ja keskellä Lauran keittokirjan kirjoittaja Barbara Walker