Tositarinat etusivu
Laura Ingalls Wilder
Lauran perhe
Muut ihmiset
Lauran muutot
Kotitalot
Kirjat
Sekalaiset
Kotimatka 1894
sivu 10 – epilogi
II, vihdoin kotiin
Kaupungin takana oli pieni laakso, joka oli jostain syystä melko asumaton. Lyhyen niittytaipaleen jälkeen alkoi jälleen tulla näkyviin taloja, yhteensä ainakin tusina. Näillä oli kaikilla oma iso piha ja aidatut tontit. Porttien takaa loistivat siistit kirkkailla väreillä vasta maalatut etukuistit ja hyvin hoidetut pihat, jotka olivat vihreinä lukuisista puista ja marjapensaista.
Ylämäkeen jatkuneen tien noustua mäen laelle, saavuttiin koulun luo, jossa Rose pian aloittaisi opiskelunsa. Metsän laidassa seisova neliskulmainen puurakennus seisoi kahden kerroksen kokoisena kiinnittäen varsinkin Rosen huomion aivan täysin. Kaksoisovien yläpuolella oli kellotorni, jonka kello pian kutsuisi myös Rosea itseään. Koulupihan toisella laidalla oli pienet sievät pikkulat tietenkin erikseen tytöille ja pojille. Rose seurasi koulua katseellaan niin pitkään kuin pystyi, mutta matka jatkui eteenpäin.
Tie kulki nyt rautatiekiskoja seuraten kunnes kahden talon ohituksen jälkeen kääntyi metsän siimekseen jättäen kiskot taakseen. Ympärillä oli pelkkää synkkää metsää suurine kivineen ja pimeine kolkkineen. Saavuttiin lähes pystysuoraan nousevaan jyrkkään ylämäkeen, mutta sen juurelta Almanzo ohjasi hevoset pienelle lähes näkymättömälle kinttupolulle. Vierellä solisi iloinen pikku puro, jonka varteen hevoset pysäytettiin juomaan. Täällä sitä ollaan, Laura totesi ja kysyi mitä mieltä Rose oli? Rose ei nähnyt oikeastaan yhtään mitään mistä olisi edes voinut olla minkäänlaista mieltä. Laura kertoi ylpeänä, että puro pulppusi heidän ikiomasta lähteestään vain pienen matkan päässä. Almanzo ohjasti hevoset ylämäkeen, jossa syvän rotkon reunalla seisoi pieni tukkimökki.
Pitkän matkan tehneet hepat ja Almanzo myöhemmin
ostamillaan uusilla kärryillä
Pihan läheltä johti tie rotkoon, jonne viettävä tie oli jyrkempi kuin mitkään portaat koskaan. Alhaalla oli synkkää ja pimeää. Täällä oli lähde, jonka solina kuului ylös pihalle asti. Syvänteessä oli vilpoisa piilopaikka kesän helteeltä, sillä joka puolella seisoi tuuhean jykevät puut peittäen taivaan lähes kokonaan näkyvistä. Rosen täällä lähteellä ollessa, jotain liikahti raskaasti puiden takana oksien ja pensaiden suojissa, ja Rose juoksi takaisin ylös niin nopeasti kuin suinkin vain pääsi.
Tarkoituksena oli nukkua vielä yksi yö vankkureissa. Seuraavana päivänä Laura kuuraisi koko mökin katosta lattiaan ja seinästä toiseen, jonka jälkeen he muuttaisivat uuteen puhtoiseen kotiin. Hämärtyneessä illassa saattoi vielä ulkona nähdä jotenkuten, mutta vankkureissa sisällä oli pimeää, joten Almanzo sytytti lyhdyn. Hän nosti sen ilmaan etsien paikkaa johon ripustaisi, kun äkkiä valokiilan toisessa päässä seisoi outo iso mies.
Hänellä oli risaiset paikatut housut, resuiset viikset ja parta eikä jaloissa kenkiä ollenkaan. Tuo pitkä ja luisevan laiha mies astui lähemmäs, jolloin Laura laittoi nopeasti kätensä taskuun, jossa oli säilyttänyt koko matkan ajan revolveriaan. Almanzo tervehti miestä, joka omien sanojensa mukaan oli tullut tuoreita vankkureiden jälkiä seuraten työn hakuun. Hänen työnhakunsa torjuttiin ja neuvottiin tie kaupunkiin, mutta mies ei aikonutkaan poistua. Hänellä oli kuulemma suuremman tien varressa odottelemassa vaimo ja viisi lasta, joiden kanssa oli tehnyt matkaa koko kesän etsien turhaan töitä itselleen. Kolmeen päivään he eivät olleet syöneet lainkaan ja nyt oli jotain pakko löytyä.
Almanzo kertoi heidän itsensäkin juuri vasta saapuneen paikalle eikä siten olisi töitä tarjota kenellekään. Mies ei liikahtanutkaan lähteäkseen. Hän vain tuijotti tyhjä katse silmissään. Seurasi pitkä kiusallinen hiljaisuus ja jännittynyt tilanne tuntui kestävän ikuisuuden. Nyt Rose tiesi, mitä tapahtuu kun ruoka loppuu. Ei mitään. Ei yhtään mitään.
Hetken aikaa yhä uudestaan ja uudestaan tilannettaan toistellut ja valitellut mies sai lopulta Almanzon heltymään ja hän kääntyi viimeisten omien eväidensä, suolatun siankyljyksen puoleen. Laura huudahti kauhuissaan ja kielsi jakamasta ruokaa pois, sillä olihan heilläkin Rose elätettävänä, mutta Almanzo ei vaikuttanut kuulevan lainkaan. Hän leikkasi porsaasta kirveellään lihansuikaleen ja valutti maissijauhoja astiaan. Hän tarjosi nämä miehelle, mutta odotti vastapalveluksena tämän tulevan seuraavana päivänä auttamaan puiden kaatamisessa ja maiden raivaamisessa – siinä kun Almanzo varmasti tarvitsisi joka tapauksessa jossain vaiheessa miehistä apua. Kulkuri katosi sanaakaan sanomatta pimeyteen ja Laura oli varma, ettei näkisi häntä enää koskaan sen paremmin kuin jauhoastiaansakaan. Välikohtauksen jälkeen Almanzo paistoi porsasta, nautittiin illallinen ja käytiin nukkumaan viimeistä kertaa vankkureihin.
Aamu ei ehtinyt vielä kunnolla edes aloittaa valkenemistaan, kun tuo outo mies herätti Wilderit tuoden tullessaan Lauran jauhoastian sekä kirveensä. Hän osoittautui paljon Almanzoakin paremmaksi kirvesmieheksi. Koko päivän Laura ja Rose siivosivat taloa asuttavaan kuntoon ja kantoivat tavaroita sisään. Miehet kaatoivat metsässä puita ja jatkoivat kunnes eivät enää pimeässä nähneet jatkaa.
Laura rotkon pohjalla aivan lähteen vierellä
Tuon oudon apulaisen nimeä ei vuosia myöhemmin enää Rosekaan muistanut. Mitään tietoa ei ole myöskään siitä, kuinka kauan hän teki töitä Almanzon rinnalla. Tätä on täytynyt kestää kuitenkin useita viikkoja, sillä tällä välin Rose ehti aloittaa jo koulunkin. Mies jatkoi matkaansa joskus aivan alkutalvesta todennäköisesti joko etelään tai länteen. Hänen on varmaankin täytynyt saada kerättyä säästöön Almanzon avulla rahaa tarpeeksi jatkaakseen perheensä kanssa matkaa eteenpäin. Kuka hän oli, minne meni ja mitä hänelle tämän jälkeen tapahtui, on mysteeri, joka ei selvinne koskaan.
Pari vuotta myöhemmin oli tullut aika rakentaa uusi talo. Illat olivat menneet mukavasti oman pienen tukkimökin suojissa lukiessa, leikkiessä ja askareiden parissa. Hevosille oli rakennettu oma suojaisa asumus ja aiemmin hankitulla lehmälläkin oli siisti navetta. Nyt kuitenkin Laura ja Almanzo tahtoivat tilavampaan taloon.
Yleensä sunnuntaisin Wildereiden luona kävi vierailulla ystäviä kaupungista tai sitten he itse vierailivat vaikkapa Cooleyn perheen luona kylässä. Tänä keväisenä sunnuntaipäivänä vuonna 1896, Rose istui korkean tammen oksassa keikkuvassa keinussa Fido seuranaan ja katseli kuinka äiti ja isä juttelivat pitkään pienen matkan päässä. Almanzo lähti juottamaan lehmää ja Laura kutsui Rosen luokseen. Hän kertoi, että tälle paikalle nousisi uusi koti.
Paikka oli pienen mäen laella suuren valkotammen alla. Täällä mäki vietti loivasti avaten upeat näkymät alaviistoon raivatun maatilan suuntaan. Metsän keskellä olevaan rotkoon pystyi tätä kautta kulkemaan ilman sen suurempaa jyrkännettä. Kauempana näkyi puro kiemurtelemassa pois metsän suojasta ja veden lotina kuului iloisesti tänne saakka. Paikka oli mitä huolellisimmin valittu ja yksinkertaisesti sanottuna sijainti oli suorastaan täydellinen.
Laura seisoi paikalla pyhävaatteissaan ja kertoi Roselle, että talosta tulisi suuri ja valkoinen. Se rakennettaisiin kivijalkoja ja tulisijaa myöten pelkästään oman maan antimista. Maatilalta kun tosiaan löytyi käytännössä kaikki tarvittava: puita oli varmasti tarpeeksi suuremmankin kartanon rakentamiseen, ja metsästä ja pelloilta oli raivauksen yhteydessä kaivettu ylös niin paljon suuria kiviä, että näillä saataisiin rakennettua mitä tahansa. Pelkästään tällä nyt raivatulla 20 eekkerin alueella oli kasvanut puita ja ollut kiviä niin paljon, että alueen raivaaminenkin oli kestänyt pitkään.
Taloon tulisi suuret ikkunat, jotka avaisivat levollisen näkymän länteen vievän puron suuntaan, kauniiseen pieneen laaksoon, jonka takana oli Mansfieldin kaupungin talot piilottava metsäinen kukkula. Ikkunoista voisi ihailla länteen laskevan auringon kaikkia loistokkaita värejä iltamyöhään.
Talon pohjoispuolelle tulisi suuri kuisti, jossa olisi mukava vilvoitella helteisin kesäpäivin. Keittiöstä Laura halusi niin suuren, että sinne mahtuisi kaksi uunia: perinteinen puinen, jolla talvisin voisi lämmittää samalla myös asuinhuoneet, sekä uusi ja moderni kerosiinikäyttöinen, jota pystyisi käyttämään lämpiminä kesäpäivinä ilman että se kuitenkaan kuumentaisi koko taloa. Jokaiseen ikkunaan laitettaisiin hyttysverkot. Kaivon paikkakin oli valmiiksi suunniteltu. Se tulisi olemaan aivan keittiön oman ulko-oven vieressä – enää ei olisi koskaan Lauralla kannettavaan vettä purosta tai kaukaa lähteeltä jyrkän rinteen alta. Olohuoneeseen Laura tahtoi vähintään kaksi suurta kirjahyllyä täyteen kirjoja, joiden parissa talvi-illat kuluisivat mukavasti. Kunhan maatila olisi muutaman vuoden kuluttua kokonaan lunastettu, voitaisiin talon rakentaminen aloittaa.
Laura keskeytti päiväunelmointinsa ja kiiruhti sunnuntai-illallista laittamaan. Rose seurasi perässä keittiöön ja kuuli kuinka äiti vihelteli taas...
Lauran toteutunut unelma