Kotimatka 1894

sivu 1

sivu 2

sivu 3

sivu 4

sivu 5

sivu 6

sivu 7

sivu 8

sivu 9

sivu 10

Kotimatka 1894
sivu 8  –  seitsemäs ja viimeinen viikko

Elokuun 27.
Laura piti tästä seudusta, maa tuntui olevan hyvinkin viljelykelpoista ja ihmiset ystävällisiä. Liikkeelle oli lähdetty 7:10. Little Sock River ylitettiin, ja pian saavuttiin Ash Groven kaupunkiin. Tämä oli eläväinen pikku kaupunki, jonka pääkadulle oli juuri rakenteilla kaksi täysin uutta korttelia pelkkiä tiilitaloja.

Leiri laitettiin pystyyn 13 kilometrin päähän Springfieldistä. "Manly oli juuri riisumassa hevosia valjaista kun mies vaimonsa ja tyttärensä kanssa saapui paikalle umpivankkureillaan. Hän halusi tietää, missä voisi juottaa muulinsa. He asuivat 26 kilometriä Springfieldistä itään olevassa Henderson Countyssa, ja olivat matkalla vierailemaan naisen veljen luo Ash Groveen. Hetken aikaa juteltuamme, he sanoivat haluavansa leiriytyä lähellemme jos me vain möisimme heille vähän lihaa kokattavaksi. He eivät olleet suunnitelleet lainkaan leiriytyvänsä eivätkä olleet ottaneet mukaansa mitään syötävää. Annoimme heille hieman ruokaa ja he käyttivät leirikiveämme, joten ehdimme tutustua melko hyvin. He ovat kivoja, ystävällisiä ihmisiä. Heidän nimensä on Davis."

Illan hämärtyessä Davisit toivat leirille ison vesimelonin, ja Wilderit kutsuivat myös Cooleyt paikalle. Yhdessä kolmen perheen voimin koko iso meloni mössättiin poskiin viimeistä palaa myöten.

Elokuun 28.
Leiri jätettiin 6:28. Ash Grovesta aina Springfieldiin saakka tie oli hyvää, pehmeää ja tasaista, joten matkan teko sujui vauhdikkaasti. Springfieldiin saavuttiin kello 9:25. Springfield oli vilkas ja ruuhkaisa kaupunki, jonka keskusaukion ympärillä oli neljä suurta tiilistä kauppakorttelia. Kauppoja oli paljon ja niissä kävi asiakkaita ruuhkaksi asti. Myös Wilderit laittoivat oman panoksensa tähän vilinään. Roselle ja Lauralle ostettiin uudet kengät, Lauralle uusi puku ja Almanzolle hattu. Ostosten jälkeen matka jatkui aivan keskustan halki, ja kaupunki jäi taakse vielä saman aamupäivän aikana. "Springfieldissä on 21 850 asukasta, ja se on mukavin tähän saakka näkemistämme kaupungeista. Se on vaan yksinkertaisesti mahtava."

Kahdeksan kilometriä Springfieldistä itään saavuttiin vaikuttavalle paikalle, Jones Springsin lähteille. "Vesi on lasinkirkasta ja pulppuaa vuolaasti keskellä jykevää kalliota olevasta luolasta. Luolan suu on yli metrin korkeudella ja reilut kolme metriä leveä, eikä kukaan tiedä kuinka syvälle se jatkuu. Manly ja Mr. Cooley menivät melko syvälle kiviä pitkin loikkien ja vaikka he heittelivät kiviä niin kauas kuin jaksoivat, ne molskahtivat aina veteen jossain syvällä luolan pimeydessä." Vesi valui ulos luolasta 35 sentin syvyisenä jatkuen kirkkaasti helmeilevänä ja kivien lomitse iloisesti solisevana eläväisenä pikku purona. "Meille kerrottiin, että reilun kymmenen kilometrin päässä Jonesin lähteillä vesi pulppuaa ulos luolasta niin vuolaasti, että luolan sisälle voi soutaa puoli päivää."

Pierson's Creek puron ylityksen jälkeen vastaan tuli kaikkiaan kymmenen vankkuria matkallaan pois Missourista. Henderson oli pieni kaupunki sisämaassa, joka oli syntynyt vain pienen lähdepuron varrelle. Tämän kaupungin laitamille pystytettiin leiri ennen kuin edessä olisi viimeisten päivien loppukiri perille Mansfieldin kaupunkiin.

Elokuun 29.
Kello 7:10 jatkunut matka kulki halki metsän pitkin jykevien tammipuiden reunustamaa tasaista tietä. "Mitä kauemmas tulemme, sitä enemmän pidämme tästä maasta." Osa Nebraskaa ja Kansas olisivat periaatteessa jo riittäneet Lauralle, mutta Missouri oli jotain suurenmoista. Tiet olivat mäkisiä ja paikoin pölyisiäkin, mutta joka käänteessä näkyvissä oli silti komeat mäet ja reheviä metsiä. Taivaskin tuntui Laurasta olevan täällä matalammalla ja väriltään pehmeämmän sininen kuin missään. Jollain oudolla tavalla kauas jatkuva mäkien ja vehreiden laaksojen näkymä sai tuntemaan elinvoimaa, jota koko matkan aikana ei ollut tuntunut.

Pian saavuttiin pienelle rautatieasemalle, jonka jälkeen ohitettiin valtava hedelmätarha. Kuulemma peräti 26 000 pientä puun taimea oli istutettu 400 eekkerin alueelle, ja tarhaa oli tarkoitus laajentaa vielä toisella samanlaisella palstalla heti kun vain ehdittäisiin. Tarhan omisti yhtiö, jonka edustajat kauppasivat Almanzollekin osuutta. 40 eekkerin palstan olisi saanut käyttöönsä 400 dollarilla. Maa oli valmiiksi raivattua mitä parhainta viljelymaata lukuun ottamatta viiden eekkerin suuruista metsäpalstaa. Alueen halki kulki raikas puro, ja jopa pieni tukkimökki latoineen oli valmiiksi rakennettu. Wilderien määränpää – kuten myös Cooleyn perheenkin – oli kuitenkin Mansfield, jota kohti matkan oli määrä jatkua vielä noin yhden päivämatkan verran.

Myöhäisellä iltapäivällä saavuttiin Seymourin kaupunkiin, jonka pääkadut oli rakennettu aukioiden ympärille. Eräs mies, joka oli asunut vuosia Dakotassa, tuli juttelemaan Wildereiden kanssa. Hänen veljensä asui kuulemma edelleen Dakotan Sioux Fallsissa, mutta mies itse asui ja viljeli maataan täällä aivan Seymourin kaupungin laidalla. Hän kertoi, että kun tänne kerran asettuu, ei tahdo koskaan pois. Hän tosin varoitteli, että alkuun pääsy saattoi hieman kestää, sillä kivien raivaamisessa oli aina oma melkoinen urakkansa.

Tien varrella oli kaksi lehmää laiduntamassa. Molemmilla oli kellot kaulassa ja ne kilisivät iloisesti tahdissa. Siinä missä pienemmän lehmän kello kilautti ta-ra-ra, suuremman lehmän suurempi kello kumautti boom-ding... Melodia toistui tahdissa 'ta-ra-ra - boom - ding' uudestaan ja uudestaan. Sävel oli niin hullunkurisen kuuloinen, että koko loppupäivän matkan ajan Laura, Almanzo ja Rose lauloivat matkallaan 'ta-ra-ra-boom-ding' herättäen varmasti ihmetystä vastaantulijoissa. Kenties joku vastaantulija kirjoitti omaan päiväkirjaansa, kuinka hän matkallaan pohjoiseen kohtasi matkan väsymyksestä pahoin seonneen seinähullun perheen...

Illan aikana ylitettiin useita puroja ja sivuutettiin lukematon määrä kauniita lähteitä. Viinimarjapensaita, päärynä-, luumu- ja kirsikkapuita oli joka puolella. Osaa kuten papaijapuita Laura ei edes tunnistanut.

Ilta hämärtyi liian nopeasti, jotta retkue olisi ehtinyt yöksi Mansfieldiin. Noin 17 kilometriä ennen kaupunkia oli pieni puro, jonka varrelle leiriydyttiin. Laura ja Rose keräsivät hetkessä kulhonsa täyteen marjoja. Ennen pimeää kuusi muutakin vankkuria saapui ja leiriytyi samalle alueelle.

Elokuun 30. 1894 – torstai
Kiviselle ja rankalle tielle lähdettiin taas 7:10. Ajettiin halki valtavan 1500 eekkerin kokoisen Memphisin hedelmätarhan ihaillen tien molemmin puolin jääviä omena-, päärynä- ja muita puita, joita jatkui silmänkantamattomiin. Edellä kulki muutamia vankkureita, ja Cooleyn ja Wildereiden jäljessä tuli monta lisää. Kaikki kulkivat kiltisti jonossa kierrellen tien mukana mäkiä ja kukkuloita lähestyen hitaasti mutta varmasti määränpäätä, joka Lauran perheen kohdalla tulisi näkökenttään hetkellä millä hyvänsä.

Vihdoin kello 11:30 kymmenen emigranttien kuljettamien vankkurien letka saavutti Mansfieldin kaupungin. Mansfield oli kiva pieni n. 300–400 asukkaan kaupunki niin keskeisellä paikalla, että oli odotettavissa sen kasvavan lähiaikoina nopeaan tahtiin. Keskusaukion toisella puolen kulki rautatie, ja toisella puolella oli kahden vilkkaan vankkuriväylän asemat. Toinen näistä lähti etelään Douglas Countyyn ja toinen pohjoiseen Wright Countyyn.

Kaupungissa tuntui olevan kaikki valmiina kuin odottamassa Lauraa ja Almanzoa. Ainoastaan heidän oma kongregationalistinen kirkkonsa puuttui, oli vain metodistien ja presbyteerien kirkot. Löytyi hyvä koulu, ja keskusaukion ympärillä oli pari sekatavarakauppaa, kaksi lääkekauppaa, pankki, hevostalli ja sepän paja sekä paljon muuta. Keskustassa oli paljon suuria taloja ja jopa mylly.

"Leiriydyttiin metsään kaupungin länsilaidalle ja tänään iltapäivällä Manly kävi katsomassa yhtä myytävää paikkaa, mutta ei ollut oikein vakuuttunut."

Tämä oli Lauran päiväkirjan viimeinen merkintä.

viikko 7
Everton – Mansfield