Tositarinat etusivu
Laura Ingalls Wilder
Lauran perhe
Muut ihmiset
Lauran muutot
Kotitalot
Kirjat
Sekalaiset
Kotimatka 1894
sivu 9 – epilogi, Mansfield
Tytär Rose muisteli, kuinka aina kun hän vuosikymmenienkin perästä alkoi kyselemään äidiltään tuosta kaupungin laidalla metsäleirillä vietetystä ajasta, Laura kerta kerran jälkeen keskeytti hänet tiuskaisten vain ettei halunnut ajatellakaan koko asiaa. Laura ei siis koskaan puhunut tai edes kirjoittanut sanallakaan tuosta ajasta. Ainoat kuvaukset noista päivistä perustuvat tuohon aikaan vain seitsemänvuotiaan Rosen vuosikymmeniä myöhemmin kirjoittamiin muistelmiin. Miksikö muuten elämäänsä avoimesti muistellut ja siitä vapautuneesti kertonut Laura ei halunnut puhua juuri tuosta aiheesta? Ehkäpä hän vain koki tuon ajan kaikkineen niin inhottavaksi ja ahdistavaksi, ettei välittänyt sitä lainkaan muistella. Kenties leirillä tapahtui jotain, mitä Roselle ei silloin kerrottu eikä sitten myöhemminkään haluttu asiasta puhua.
Ei ole tietoa, kuinka monta päivää Almanzo etsi maata, jonka käsirahan olisi voinut maksaa tuolla kirjoituslaatikkoon piilotetulla sadan dollarin setelillä. Kyse on joka tapauksessa useista päivistä, ehkä jopa viikoista. Joka aamu hän ratsasti pois jonkun maa-agentin kanssa etsimään maata pitkin ja poikin kukkuloita, ja joka ilta hän palasi tyhjin käsin takaisin.
Cooleyn lapset Paul ja George sekä Rose Wilder olivat puolestaan onnensa kukkuloilla. Pitkän ja uuvuttavan tylsän matkan jälkeen kukaan enää tuskin muisti De Smetiä. Nyt jokainen päivä oli kuin sunnuntai – tosin ilman pyhävaatteita ja sunnuntaisin vaadittavaa hillittyä käytöstä. Leiri oli kuin varsinainen sunnuntaileiri. Vankkurit oli pysäköity vierekkäin jättäen väliinsä pienen oman pihan, jossa oli pöytä, tuolit ja riippumatto. Leirinuotio oli vähän sivummalla ja hevoset oli sidottu tämän taakse. Toisella puolella oli pieni raivattu autio, jolla kylvettiin lauantaisin.
Lasten tuli olla jatkuvasti näkö- tai ainakin kuuloetäisyydellä, mutta aamun askareiden jälkeen ei ollut muuta tekemistä kuin leikkiä metsässä. Ja sehän sopi. Koko päivä meni aina varsin mukavasti puissa kiipeillessä, marjoja poimiessa, hedelmiä syödessä, paikkoja tutkiessa ja takaa ajaen jäniksiä, joita ei tietenkään voinut jahdata kovinkaan kauas... Antiloopit, tuhannet linnut, oravat ja lukematon määrä muita metsän pikku asukkeja teki heille seuraa, joten voi vain kuvitella kuinka onnellista ja huoletonta aikaa tuo oli. Siis lasten kannalta. Lauran ja Almanzon mieltä ahdisti vääjäämättä lähestyvä talvi, jota ennen olisi aivan kertakaikkisen pakko selviytyäkseen löytää uusi koti.
Päiväkausia lapset olivat kuin taivaassa. He juoksivat, leikkivät ja haistelivat täynnä tuoksuja olevaa metsän raikasta ilmaa. He kiipeilivät kivien, kantojen ja kaatuneiden puiden päällä, juoksentelivat ruoholla, hiekalla ja soralla kunnes jalat olivat niin täynnä rakkoja ja haavoja, että varpaat oli kiedottava rätteihin. Edes tämä ei hidastanut menoa tai estänyt juoksemasta kilpaa raikkaan tuulen kanssa. Metsästä löytyi joka päivä valtavasti uutta ja ihmeellistä. He toivat leirille näytille outoja kasveja ja erikoisia kiviä. Kerran Rose vei isälleen näytille hassun kolmion muotoisen ohuen kiven ja sai kuulla sen olevan vanha intiaanien nuolenkärki. Tällaisia löytyi lopulta tusinan verran, ja Paul löysi jopa kivisen kirveenpään.
Eräänä päivänä Rose jäi rouva Cooleyn hoidettavaksi, sillä Almanzo oli vihdoin löytänyt maatilan, jota vei Lauran katsomaan. Rosen tuli olla jatkuvasti rouva Cooleyn lähettyvillä, jottei Lauran ja Almanzon tarvitsisi huolehtia hänestä. Pojat menivät metsään leikkimään, mutta Rose jäi nolona leiripaikalle valvottavaksi kuin pikkulapsi. Kun tämän loputtomalta tuntuneen päivän päätteeksi hän näki vihdoinkin vanhempiensa palaavan, oli Rose riemusta ratkeamaisillaan. Hän tuskin malttoi odottaa, että sai suunvuoron. Tuohon aikaan kun ei lasten sopinut mennä hölöttämään ja kyselemään vanhemmiltaan mitään, jollei heitä ensin oltu puhuteltu. Almanzon kasvot loistivat ja Lauran säkenöi.
Rose ei ollut koskaan kuullut äitinsä puhuvan niin nopeasti. Almanzon löytämä maatila oli ollut täydellinen, unelmien täyttymys. Ympäri vuoden soljuva lähde suolsi mitä parhaimman makuista vettä, oli valmis pieni tukkimökki ja sijainti oli metsässä pienen kukkulan laella vain puolentoista kilometrin päässä kaupungista, joten Rose voisi kävellä kouluun turvallisesti päivittäin. Neljäsataa omenapuun tainta odotti vain raivausta, jonka jälkeen ne voisi istuttaa haluamaansa paikkaan. Laura ja Almanzo olivat tehneet kaupat. Heti päivällisen jälkeen he olivat menossa pankkiin kirjoittamaan paperit valmiiksi, ja allekirjoittamaan myyntikirjat. Muutto oli edessä vielä saman iltapäivän aikana.
Almanzo oli innostuessaan hiljainen ja maltillinen, mutta Laura sitäkin vilkkaampi ja puheliaampi. Tällä kertaa hän kuitenkin malttoi olla hölöttämättä ja hössäämättä liikaa ja meni pesupaikalle valmistautumaan pankkiirin tapaamiseen. Hän harjasi kauniit paksut ruskeat hiuksensa ja palmikoi ne. Lauran hiukset olivat niin pitkät, että mikäli ne palmikoi oikein tiukalle, hän pystyi istumaan niiden päällä. Yleensä hiukset roikkuivat väljällä palmikolla, mutta tällaisia erikoistilaisuuksia varten hänen oli vedettävä hiukset niin tiukalle että päätä särki. Hiuksia nutturalle laitellessaan Laura vihelteli iloisesti ja samalla Rose tajusi kuulevansa äitinsä viheltävän ensi kertaa hyvin pitkään aikaan. Kotona De Smetissä Laura oli vihellellyt lähes jatkuvasti, mutta nyt vasta Rose tajusi ettei ollut kuullut sitä pitkään aikaan. Myös Rose oli sydämessään äitinsä tavoin jännittyneen ikionnellinen.
Vihellellessään Laura napitti uudet kenkänsä ja puki päälleen matkalla ostetun uuden puvun. Oh, Susannan tahdissa hän otti matka-arkusta parhaan hameensa ja puki sen päälleen. Rosea harmitti hiukan, koska hame peitti uudet kiiltävän hienot kengät alleen. Päähän vielä musta merimieshattu, jossa oli siniset nauhat ja vehnän korsi sojotti pystyssä yhdellä laidalla. Laura oli Rosen mielestä ihastuttava, maailman kaunein ihminen, ja kun Laura tuli takaisin leirille, oli silminnähtävää kuinka Almanzo oli varmasti samaa mieltä.
Laura kehotti Almanzoa kiirehtimään etteivät he myöhästyisi, mutta äänessä ei ollut lainkaan torua - hän suorastaan lauloi. Nyt oli Almanzon vuoro siistiytyä. Hän meni pesupaikalle, vaihtoi vaatteet ja kampasi hiuksensa ja viiksensä, ja laittoi päähän uuden hatun.
Laura kehotti Rosea siivoamaan pöydän ja tiskaamaan astiat ja varomaan jottei rikkoisi niitä, vaikka Rose ei ollut koskaan rikkonut yhtään ainoaa astiaa.
Mitenkö ihmeellä vain seitsenvuotias Rose sitten muistaa tämän kaiken näin tarkasti? Varmasti sen vuoksi, mitä seuraavaksi tapahtui.
Rose oli vasta siivonnut astiat pois ja pyyhkinyt pöydän kun Laura toi pöydälle puisen kirjoitusalustansa. Hän avasi sen ja asetti sivuun pienen paletin, jolla oli kaukalo kyniä varten sekä mustepullon kotelot. Täydellinen järkytys iski kuin salama – sadan dollarin seteli oli poissa. Tämän piti olla mahdotonta, mutta niin se vain oli. Paikka jossa seteli oli ollut, loisti nyt tyhjyyttään.
Lauran kirjoituslaatikko avattuna
Laura tyhjensi koko lippaan. Kaikki paperiarkit otettiin pois, tyhjät kirjekuoret avattiin yksitellen ja kaikki kolot tutkittiin. Äkkiä Laura sai uuden ajatuksen: olisiko Rose kenties joskus ottanut sen vain leikkiäkseen sillä ja sitten laittanut takaisin johonkin muualle? Pieni toivonkipinä Lauran mielessä sammui samalla kun Rose tunsi kurkkunsa kuivavan. Hän ei koskaan olisi tehnyt mitään noin typerää. Rose ei pystynyt edes vastaamaan vaan ainoastaan pudisti päätään. Rose ei koskaan itkenyt, nytkin hän tunsi vain itsensä loukatuksi ja olonsa pelkästään surkeaksi ja vihaiseksi. Häntä pidettiin vielä lähes kahdeksanvuotiaana niin typeränä, että hän avaisi kielletyn laatikon ja leikkisi rahalla, josta riippui koko tulevaisuus – EI KOSKAAN!
Pitkään istuttiin hiljaa. Loputtoman tuskaisen odotuksen päätteeksi Laura tokaisi vain että no niin. Tällä hän tarkoitti tietenkin sitä, että turha murehtia asioita, joille ei enää mitään mahda. Almanzo yritti lohduttaa sanomalla, ettei tämä olisi mitenkään Lauran syy. Laura puolestaan totesi, ettei mikään vastoinkäyminen ole ennenkään ollut ylipääsemätön, nyt vain pitäisi käydä selittämässä asia pankkiirille. Laura käski Rosen juosta leikkimään, mutta Rosen mielessä oli ainoastaan pesemättömät tiskit. Oliko äiti unohtanut ne? Hän ei uskaltanut kysyä vaan katsoi parhaimmaksi mennä pois.
Seuraavat päivät kaikki oli kuten ennen – mutta silti kaikki oli toisin. Sanallakaan ei puhuttu koko asiasta vaan päätettiin antaa ajan kulua, ennen kuin tehtäisiin päätöksiä mihinkään suuntaan. Almanzo haki kaupungista töitä, mutta täysin oudolle uudelle tulokkaalle se oli vaikeaa, eikä Laurakaan tuntenut täältä ketään. Herra Cooley möi toisen hevosistaan ja pojat Paul ja George muuttivat hotelliin ja samalla pääsivät myös sinne töihin. Myös Wilderit olisivat voineet myydä hevosensa, mutta mitä sen jälkeen? Toisten vaunut ja vankkurit matkasivat ohi päivittäin, toiset etelään, toiset pohjoiseen. Rosen mieltä vaivasi, mitä tapahtuisi kun heillä ei enää olisi ruokaa syötäväksi. Hän yritti olla ajattelematta asiaa.
Päivät vierivät. Kului viikkoja ja ilmat viilenivät. Syyskuukin läheni jo loppuaan. Marjat vähenivät pensaista ja hedelmät olivat pienempiä. Rose oli syvällä metsässä kun Laura kutsui häntä hätäisellä äänellä uudestaan ja uudestaan. Rose römysi takaisin leirille repien matkalla vaatteensa marjapensaaseen. Leirillä Laura ja Almanzo pakkasivat viimeisiä tavaroita vankkureihin. Oli selvästikin lähdön hetki, mutta minne? Oliko kyseessä pelkkä siirtyminen paremmalle talviselle leiripaikalle? Vai olisiko koko kesän kestänyt pitkä vaellus ollut turhaa ja nyt lähdettäisiinkin uudestaan samalle taipaleelle takaisin pohjoiseen ja De Smetiin? No ei suinkaan! Roselle kerrottiin, että kaupat oli tehty ja jo aiemmin lähes hankittu maatila oli nyt vihdoin heidän. Satasen seteli oli sittenkin löytynyt. Ja luonnollisesti kirjoituslaatikosta, jossa sen pitikin olla. Pitkän matkan rynkytys oli kuulemma livauttanut sen johonkin puunrakoon, josta se nyt oli löytynyt. Lainkaan sen ihmeemmin pukeutumatta tai peseytymättä Laura oli hoputtanut Almanzon kaupunkiin kauppoja tekemään ja samalla tavoin nyt Rose komennettiin kyytiin jopa jalkoja pesemättä.
Vankkureiden käsijarru vapautettiin ja valjakko komennettiin liikkeelle. Vihoviimeinen vaellus Mansfieldin laitakaupungin metsästä kohti omaa uutta maatilaa oli alkanut. Vain muutaman kilometrin päässä kaupungin toisella puolen odotti maa, jossa Laura ja Almanzo tulisivat elämään lopun elämäänsä yhdessä.