Kotimatka 1894

sivu 1

sivu 2

sivu 3

sivu 4

sivu 5

sivu 6

sivu 7

sivu 8

sivu 9

sivu 10

Kotimatka 1894
sivu 3  –  toinen viikko

Heinäkuun 23.
Levätyn sunnuntaipäivän jälkeen matka jatkui taas heti maanantaiaamuna kahdeksalta. "Ikävä jättää leiripaikkamme. Se alkoi tuntua jo kodilta." James joki ylitettiin ja pienen nousun jälkeen koko kolmen vaunun karavaani pysähtyi ja suuntasi katseet tulosuuntaan. "Toivoin taidemaalarin kättä tai runoilijan mieltä tai että pystyisin kertomaan edes tavallisella tarinalla kuinka kaunis maisema olikaan. Jos olisin intiaani, olisin itsekin skalpeerannut paljon valkoisia ennen kuin olisin koskaan lähtenyt täältä."

Kuuma maanantaipäivä porotti mittariin varjossakin 38 asteen lukemat. Kello 16 saavuttiin kauniiseen Yanktonin kaupunkiin, jossa kuljettiin koulun sekä mielisairaalan ohi. Laura kirjoittaa olevansa pettynyt kaupunkiin, koska joka paikassa on mutaa. Kaupoistakaan ei löytynyt mitään tarvittavaa, ei edes vihanneksia.

Yanktonista lähdön jälkeen matkalaiset saapuivat lautalle, joka vei ensin rouva Cooleyn ja Paulin yli joen, sitten isäntä Cooleyn vankkureineen. Lauran, Almanzon ja Rosen odotellessa lauttaa takaisin, nousi pelottavan näköinen myrsky. Jo takaisin tulossa ollut lautturi kääntyi ja meni takaisin toiselle puolelle suojaan. Almanzo joutui kääntämään vankkurit suoraan jokea kohti, pitääkseen tuulen selän takana. Kahteen kertaan tuuli nosti vankkureiden takapyörät ilmaan, mutta Almanzo onnistui painamaan ne takaisin maahan. Laura pelkäsi, ettei lautturi olisi enää yöllä tehnyt matkaa toiselle puolelle, mutta lopulta Wilderit tultiin kuitenkin noutamaan.

Rose muistelee: "Kun tuuli nosti vankkureiden takapyörät ilmaan kuin lennättääkseen meidät päistikkaa suoraan jokeen, isä hyppäsi ulos jättäen ohjakset äidilleni. Sillä välin kun äiti yritti rauhoitella vauhkoja hevosia, ryömin vankkureiden takaosaan nähdäkseni, mitä isä teki. Hän yritti iskeä maahan seivästä ja sitten sitoi renkaat kiinni siihen. Takanamme seisoi katetut vankkurit, ja niiden takana monta lisää. Niin kauas kuin saatoin nähdä, vankkureita seisoi peräkkäin muodostaen loputtoman pitkän jonon. Niiden takana puoleen väliin taivasta oli kellertävä pölypilvi kiertelemässä taivaalla ja lähestymässä meitä. "Tuo on viimeinen näkymäsi Dakotasta", äitini sanoi." Joen toisella rannalla odotti uusi ja tuntematon Nebraska.

Paikka, jossa he ylittivät Missourin, on puolitoista kilometriä leveä, mutainen ja vaikea. "En lainkaan ihmettele, että sitä kutsutaan nimellä The Big Muddy (Suuri mutapassi), ja nähtyäni kuinka pöly puhaltaa suoraan siihen en ihmettele enää yhtään sen mutaisuuttakaan", Laura kirjoitti. "Missouri ei ole lainkaan niin kaunis kuin Jim (siis aiemmin ylitetty James joki)." Reilu kilometri Missourin ylityksen jälkeen pystytettiin 37 asteen helteessä jälleen leiri metsään.

Heinäkuun 24.
Myöhään valvominen väsytti aamulla niin, että matkaan päästiin vasta yhdeksän aikoihin. Herra Cooley oli aamuvirkkuna käynyt kalassa saamatta sinttiäkään. Kaiken lisäksi seurue valitsi väärän tien ja hetken kuluttua joutuivat palaamaan takasin joelle. Oikean reitin löydyttyä matka jatkui joen vartta pitkin hetken aikaa. Maisemana oli parhaimmillaan kuusi-seitsemän kilometriä pelkkää vettä kiemurtelemassa eteenpäin. Lauran silmissä näky oli valtaisan koskettava. "Mistä johtuu, että vesi aina niin kiehtoo ihmistä?”, hän kirjoitti. "Aina kun näen suuren joen tai järven, mieleni tekisi nähdä koko maailma ja kaikki sen muutokset."

Myöhemmin matkalla tuli vastaan vankkurit, jotka olivat matkalla pohjoiseen. Almanzo jututti niissä matkaavaa paria miestä, jotka olivat matkalla Kansasista Etelä-Dakotaan. He kertoivat, että Kansasissa ei ole yhtään mitään. Lämpötila 43 astetta.

Heinäkuun 25.
Matka jatkui 7:35. Nebraskan kukkulat kiehtoivat Lauraa jollain kummalla tavalla omassa yksinäisyydessään. Puoli yhdeksältä tie kulki läpi Hartingtonin kaupungin, joka oli paljon pienempi kuin Yankton, mutta viihtyisämpi. Kello 12:30 sivuutettiin Coleridge – mitätön pikku paikka. Tuuli tuiversi ja pöly tukki silmät. Yleisesti puhuttiin Dakotan kovista teistä, mutta tähän mennessä ei kovista teistä ollut näkynyt vielä merkkiäkään. Pelkkää hiekkadyyniä toisensa perään yli kiivettävänä. "Mitä enemmän näen Nebraskaa, sitä vähemmän siitä pidän".

Heti Coleridgen eteläpuolella asui 22 perhettä, jotka kaikki olivat lähdössä kuuden viikon kuluttua Missouriin, vaikka seutu olikin jo tiuhaan asutettua. Eräs mies kertoi asuneensa täällä kuusi vuotta eikä vielä ollut nähnyt yhtään kunnon satoa.

Leiri pystytettiin puron varrelle, näköetäisyydelle noin puolentoista kilometrin päähän Beldonin kaupungista. Almanzo ja herra Cooley onkivat 11 kalaa.

Heinäkuun 26.
Tien päälle kello 8:40. Keskipäivällä varjossa edelleen 43 astetta.

Vastaan tuli liuta maahanmuuttajia, jotka olivat matkalla pohjoiseen. "Iltapäivällä tapasimme emigranttiperheen; miehen, naisen ja kaksi lasta. He olivat käyneet Missourissa ja olivat nyt matkalla takaisin. Heidän matkansa oli alkanut toukokuun kahdeksas Dakotan Moody Countysta. He päätyivät Taney Countyyn Missouriin, jossa viipyivät ainoastaan kymmenen päivää. Nyt suuntana oli Nebraskan Cedar County. He eivät kuulemma jäisi asumaan Missouriin vaikka saisivat koko osavaltion. Taloissa ei ole edes ikkunoita - pelkät reiät, eikä juuri kukaan naisistakaan ole koskaan nähnyt edes rautatietä tai urkuja, he valittivat. Maakin on kamalan kivistä." Juuri tuollaiseen paikkaan olivat Laura, Almanzo ja Rose matkalla. Väite ikkunattomista taloista tuntui naurettavalta, mutta myöhemmin totuus tulisi myös Wildereille selviämään...

Kello neljän aikoihin ohitettiin mäkiä mäkien perään kiipeävällä tiellä Winside, ja pian perään ylitettiin Humbug Creek. Heti puron jälkeen ensimmäisen talon luokse leiriydyttiin. Täällä asui ystävällinen saksalainen perhe, joka tarjosi maitoa. "Humbug Creek ja Winside ovat osuvasti nimetty. Tosin Winside olisi pitänyt kirjoittaa Windside (Tuulikylä). Meitä vastaan on puhaltanut voimakas kuuma tuuli koko päivän."

Heinäkuun 27.
Matka jatkui taas 8:15. Tie kulki läpi Nebraskan Cedar Countyn ja Wayne Countyn. "Täällä ei erota kuntien rajoja kuten Dakotassa. Tiellä kunnan vaihtumista ei huomaa mitenkään vaan matka jatkuu tasaisesti mäkiä ylös ja alas ja ympäri."

Stanton Countyn raja oli kuitenkin merkitty ja se ylitettiin kello 9. Tie kulki suurten istutusten ja viljapeltojen keskeltä. Maat oli aidattu tukevasti ja suuria karjalaumoja jäi taakse molemmin puolin. Maissipellot jatkuivat silmänkantamattomiin, kilometrikaupalla. Mäet olivat täynnä maissipeltoja, maissia joka puolella. Kello 10:20 Wilderit näkivät ensimmäisen omenapuun, jossa roikkui kuin tervetuloa toivottaakseen odotettu punainen omena. Viljaakin kasvoi täällä ihan hyvin. Asukkaat olivat lähes pelkästään saksalaisia, ja eräs heistä antoi Almanzolle kaksi suurta omenaa täytenä notkuvasta omenapuustaan. Seuraavan farmin suuruus oli käsittämättömät 540 eekkeriä ja sitä seuraavakin tasan 500.

Vankkurit saapuivat kauniiseen Elkhornin laaksoon 13:45. "Emigranttien valjakko on aivan takanamme, ja joka hetki odotan kuulevani ne tavalliset; mistä tulette? mihin menette? millainen sato teillä päin?"

Stantoniin saavuttiin kello 15. Stanton oli hyvän näköinen kaupunki suurine tilavine taloineen, siistit rakennukset ja suuria puita. Ihmiset olivat täälläkin enimmäkseen saksalaisia ja sen huomasi kaikesta. Kauppojen kyltit lukivat saksaksi ja jopa kirkon kyltti oli saksankielinen. Edellisenä päivänä kaupungissa oli mitattu varjossa huikeat 52 asteen hellelukemat!

Stantonin jäätyä taakse ylitettiin Elkhornin joki siltaa pitkin. Viitisen kilometriä myöhemmin leiri pystytettiin puiden varjoon tien viereen. Joen varrella olisi ollut huomattavasti mukavampi leiriytyä, mutta paikalla oli suuri joukko hevoskauppiaita, joiden kanssa ei ollut nyt suurempaa mielenkiintoa asioida.

Heinäkuun 28.
Pyykkipäivä. Rouva Cooley pesi pyykit, joiden kuivumista odotellessa matkaan lähtö viivästyi päivällisen yli.

Tiet olivat hevosille silkkaa murhaa. Noin viiden kilometrin matkan jälkeen Cooleyn koira katosi. Herra Cooley tahtoi kääntyä takaisin, mutta rouva ei tähän suostunut. Lopulla sovittiin, että isäntä menköön yksin takaisin ja muut jatkoivat matkaa normaalisti. He valitsivat harjujen laella maissipeltojen keskellä kulkevan reittivaihtoehdon säästyäkseen jatkuvilta ylä- ja alamäiltä.

Vielä leiriaikaankaan ei herra Cooley ollut tullut takaisin, mutta silti leiri pystytettiin preerian laitamille tien varteen. Hevosetkin oli jo juotettu ja aidattu kun herra Cooley vihdoin saapui paikalle – mäen yli suoraan etelästä, siis ei tulo- vaan suoraan menosuunnasta. Vanha ukko oli tullut tielle ja estänyt häntä kulkemasta maissipeltojensa läpi reittiä, jota muut olivat edellä ajaneet, joten hänen oli täytynyt ratsastaa melkoinen lenkki ja sitten palata takaisin. Mutta pääasia oli se, että koira oli löytynyt. Se oli ollut edellisyön leiripaikalla ja odotellut siellä kiltisti.

Sadot olivat tällä seudulla hyvällä mallilla vaikka tietenkin kaipasivatkin kovasti sadetta, ja siksi ihmisten hermot luonnollisesti piukoilla. Täältä löytyi myös palsta villimansikoita ja kalkkarokäärmeitä.

Heinäkuun 29. – sunnuntai
"Kokattiin aamiainen ja kylvettiin ja makoiltiin vankkurien varjossa. Lämpötila 36. Levättiin koko päivä ja käytiin maate aikaisin."

viikko 2
Bridgewater – Leigh, Nebraska