Kotimatka 1894

sivu 1

sivu 2

sivu 3

sivu 4

sivu 5

sivu 6

sivu 7

sivu 8

sivu 9

sivu 10

Kotimatka 1894
sivu 6  –  viides viikko

Elokuun 13.
Aamulla matka käynnistyi vieden piakkoin St. Maryn katolisen pikkukaupungin halki. Laura piti tällaisista pienistä ja siisteistä kaupungeista vaikka tämä ei vielä ollutkaan se, joka oli määränpäänä. St. Maryssä oli uskonto vahvasti esillä – kaupungin nimestä Pyhä Maria lähtien. Suuri kirkko oli rakennettu keskeiselle ja näkyvälle paikalle, ja kaupungilla oli ainakin pari Mariaa ja Jeesus-lasta kuvaavaa valkeaa patsasta.

Matkalla Almanzo meni erääseen taloon tekemään vaihtokauppoja nuotiomattonsa kanssa, mutta yllättäen heidät kutsuttiinkin päivälliselle ja jopa hevoset ruokittiin. "Nainen tuli ulos vastaan toivottamaan minut tervetulleeksi. Oikein mukavia ihmisiä ja oikein mukava paikka, kaikki hyvin hoidettua. Emme tietenkään voineet jäädä. Emme voineet mitenkään olla heille vieraskoreita vastalahjaksi, ja meidät pitää ehtiä Missouriin ja asettua sinne ennen talvea."

Keskipäivällä oltiin menossa pienen Rossvillen kaupungin läpi ja juuri ylittämässä rautatietä, kun juna tuli. Höyryveturi pelästytti Princen, joka pillastui ja juoksi hätääntyneenä suoraan piikkilanka-aitaan. Hevonen pääsi riuhtomalla siitä läpi, kävi kääntymässä vähän matkan päässä ja juoksi piikkilankaan takaisin. Almanzo sai Princen lopulta rauhoittumaan ja auttoi sen pois aidan keskeltä piikkilankaan sotkeutuneena. Kuin ihmeen kautta, hevosesta ei löytynyt kuin yksi jälki, tuuman mittainen naarmu.

Almanzo ja herra Cooley ostivat viidellä sentillä isot ja mehevät vesimelonit. "Pysähdyimme tien viereen puiden varjoon ja kaikki söimme niin paljon vesimelonia kuin jaksoimme."

Matka jatkui ohi Kingsleyn aseman, jonka opastaulut kertoivat tämän sijaitsevan 120 kilometrin päässä Kansas Citystä länteen ja 865 kilometriä Coloradon Denveristä itään. Pian kuljettiin halki Silver Laken kaupungin. Itse Silver Lake (Hopeajärvi) tuli vastaan kaupungin eteläpuolella. Järvi oli kuutisen kilometriä pitkä ja vajaan kilometrin leveä puiden ympäröimä.

Leiri pystytettiin nyt koulun pihalle. Paikalla oli vedenottopiste, jolle saapui kahden perheen vankkurit. He olivat olleet Missourissa, ja nyt matkalla takaisin kotiseudulle Nebraskaan tarkoituksena myydä siellä maat ja muu omaisuus, ja sen jälkeen muuttaa pysyvästi Missouriin.

Elokuun 14.
Pölyä oli tiellä paikoin toistakymmentä senttiä tasaisena kerroksena kun matka jatkui jälleen aamulla puoli yhdeksältä. Tuuli tuiversi pölyä suurin piirtein joka koloon, kunnes seurue pysähtyi päivällistauolle vain reilun kilometrin päähän Topekan kaupungista. Ruokailun jälkeen he ajoivat suoraan Topekan läpi pysähtymättä. "Kaupungissa on eri paljon värillisiä ihmisiä sekä itse kaupungissa että sen ulkopuolella. Pohjois-Topekassa katuautot ovat sähköisiä, kun etelä-Topekassa ne ovat moottoriautoja (-vaunuja)." Asvaltoidut kadut olivat Lauran mielestä epätodellisen pehmeät, helpot ja hiljaiset ajaa, ja hevosenkin kavion alla ne olivat kuin pehmeää kumia. He poikkesivat lyhimmältä reitiltä kadun pätkän verran nähdäkseen Topekan kuuluisan kaupungintalon.

Kansas joki ylitettiin pitkin rautaista siltaa, jonka Laura arvioi olevan 120–150 metriä pitkä.

Topekan eteläpuolella eräs mies antoi vanhoja sanomalehtiä luettavaksi ja kertoi olevan itse Coloradosta kotoisin, missä hänellä on kaivosbisneksiä. Mies kertoi Almanzolle menettäneensä Washingtonissa hopeillaan peräti miljoona dollaria.

Tällä kertaa leiripaikka löytyi kirkon vierustalta pölyn seasta.

Elokuun 15.
Matkaan 7:20 ja pian tien varresta löytyi yksinäinen eksynyt mustatäplikäs pieni koira. "Se on pelkkää luuta ja nahkaa. Sen on täytynyt olla nälkään nääntymäisillään, ja se pelkää meitä. Pysähdyimme kysymään useista taloista, mutta kukaan ei tiennyt minne se kuuluisi, joten otamme sen mukaan. Lapset ovat innoissaan saadessaan ruokkia sitä maidolla. Annoimme sille nimeksi Fido."

Ensimmäiset pähkinäpuut tulivat näkyviin ja Laura otti talteen suuren hevoskastanjan. Richlandin kaupunki läpäistiin puolilta päivin. Tie kulki ohi kirkon, jonka pihalla oli pyhäkoululaisten eväsretki.

Leiri laitettiin kasaan erään koulun pihaan Douglas Countyn lounaislaitaan. Hevosille löytyi hyvät laidunmaat, sekä raikasta vettä sai pumpattua tarpeeksi. Tämä oli Lauran mielestä parasta viljelyseutua koko matkan aikana vaikka aava preeria olikin vielä pitkälti viljelemättömässä ja villissä kunnossa. Almanzon nuotiomattokauppa sujui täälläkin hyvin ja kysyntä oli kova. Eräs isäntä olisi tahtonut vuokrata Wildereille maatilansa, ja pian koulun pihalle tuli juttelemaan toinen mies samalla asialla. Laura ja Almanzo olivat kuitenkin vakaasti päättäneet matkata Missouriin, mutta mikäli siellä asiat eivät sujuisikaan, olisi paluu myöhemmin tänne takaisin hyvinkin mahdollista.

Elokuun 16.
"Fido on aamusta alkaen ystävällinen ja hyvällä tuulella vaikka onkin vielä selvästi surullinen ja alakuloinen."

7:05 alkanut matka vei iltapäiväksi viiden aikaan Ottawaan. Pohjois-Ottawan pohjoislaidalla sijaitsi Santa Fen rautatiesairaala, joka oli suuri tiilirakennus. Maradegen joki jakoi kaupungin kahteen osaan, ja toisella puolella oli tietenkin etelä-Ottawa, jossa sijaitsi mm. uusi pelkistä luonnonkivistä rakennettu koulurakennus. Lauran huomio kiinnittyi jälleen värillisiin ihmisiin, jotka olivat olleet täällä päin melko yleisiä jo kaikissa kaupungeissa. Eteläisen Ottawan laidalla kulki Rock Creek, jonka rantatörmältä löytyi hyvä leiripaikka. "Kaksi miestä tuli paikalle, he pysähtyivät ja tuijottivat Princeä tovin. Poistuessaan miehistä vanhempi totesi toiselle, että tuo on kyllä komein varsa, jonka hän on nähnyt vuosiin."

Elokuun 17.
"Fido on hyvä vahtikoira. Se murisee kaikille tuntemattomille, jotka lähestyvät vaunuja ja yöllä jopa kaikille ohikulkijoillekin."

Matka jatkui puoli kahdeksan läpi rehevän maiseman, jota peitti luumupuut, papupellot ja kukkakedot kaikissa väreissään. Lanen kaupunkiin saavuttiin kello neljä iltapäivällä. Kentuckysta pari vuotta aiemmin tänne muuttanut seppä kengitti Petin. Sepän kotitalo sijaitsi kaupungin pääkadulla ja suuri maatila sen takana jatkuen aina Pottawatomie joen rannalle asti. Seppä oli muuttamassa takaisin ja yritti myydä kaunista ja huolella viimeisteltyä suurta kivitaloaan. Pyyntihinta 4300 dollaria talosta, myymälästä sekä maasta oli kuitenkin hieman enemmän kuin Lauran mukanaan kuljettama sadan dollarin seteli... Eikä Wilderit perinteisenä maanviljelijäperheenä olisi sopeutunutkaan millään kaupunkielämään ja sepän ammattiin.

Lanen eteläpuolella pysähdyttiin eräälle tilalle pyytämään vettä, mutta talon emäntä sanoi, ettei häneltä löydy yhtään ylimääräistä. Hän kuitenkin osasi kertoa, että matkan varrella pitäisi piakkoin tulla vastaan hyvä vedenottopaikka. Jälleen leiri pystytettiin koulun pihaan, jossa oli hyvin pumpattava kaivo. Pyykkejä pesaistiin ja ne kuivivat yön aikana.

Elokuun 18.
Seitsemältä jatkunut vaellus vei pian läpi Goodrichin johdattaen keskipäivällä Parkeriin. "Ne molemmat ovat pieniä paikkoja ja ympäröivä maa on huonompaa kuin mitä olemme matkalla aiemmin nähneet. Ihmiset sanovat, ettei täällä saada koskaan sellaista sadetta mitä kauempana pohjoisessa." Tien varrelle metsään leiriydyttiin Big Sugar Creek puron korkealle rantatörmälle.

Elokuun 19. – sunnuntai
Sunnuntaipäivä vietettiin varusteita korjaillen ja leväten. Emännät kävivät uimassa lasten kanssa. Lähelle oli leiriytynyt perhe matkallaan Missourista Nebraskaan ja perheen emäntä kävi kahden lapsensa kanssa tervehtimässä Wilderin ja Cooleyn retkikuntaa.

viikko 5
St. Marys – Parker