Tositarinat etusivu
Laura Ingalls Wilder
Lauran perhe
Muut ihmiset
Lauran muutot
Kotitalot
Kirjat
Sekalaiset
Dakota War eli Minnesotan kansannousu (1862)
kuinka intiaanihistoria muokkasi Lauran muistoja
Vuoden 1862 Dakota War, jota kutsutaan myös Minnesotan sodaksi tai Sioux-kansannousuksi, oli yksi Yhdysvaltain historian traumaattisimmista ja nopeimmin
eskaloituneista rajaseutusodista. Syinä taustalla olivat pitkäaikainen nälänhätä ja kurjuus, petetyt sopimukset ja järjestelmällinen sortaminen. Syynä ei
todellakaan ollut mikään äkillinen väkivallanhimo. Sodan jäljet ulottuvat yllättävän lähelle amerikkalaista kulttuurimuistia, myös Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -kirjasarjaan,
joka usein esitetään vain viattomana pioneerikertomuksena, mutta joka sijoittuu samaan historialliseen maisemaan kuin Dakota War.
1. Historia ja tausta lyhyesti
Dakota-kansa oli 1800-luvun puoliväliin mennessä ahtaalle ajettu useilla epäreiluilla sopimuksilla. Heidät oli pakotettu luopumaan laajoista maa-alueistaan Minnesotassa vastineeksi
rahasta ja ruoasta, joita Yhdysvaltain hallinto ja yksityiset kauppiaat toimittivat sitten epäsäännöllisesti tai toisinaan eivät lainkaan. Kesällä 1862 tilanne kärjistyi pahaksi
nälänhädäksi. Kun avustuksia ei saatu, velkavaatimuksia esitettiin kylmästi ja
kevättalven 1862 nälänhätä paheni sietämättömäksi, osa Dakota-miehistä tarttui aseisiin.
Heimon johtaja ja yhdysmies valkoisten suhteen oli päällikkö Little Crow
(kuva).
Hän yritti parhaansa mukaan hillitä raivostuneita saotureitaan, jotka
janosivat kostoa valkoisille pettureille. Hän onnistui pitämään rauhan
yli puolen vuoden ajan, mutta 17.8. toisen intiaaniheimon soturit olivat
ajautuneet kahakkaan ja surmanneet viisi valkoista kauppojensa
edustalle. Näiden ruumiiden löydyttyä Little Crow ymmärsi, että
väistämätöntä ei enää voitu estää. Seuraavana aamuna tilanne karkasi
käsistä ja dakotat hyökkäsivät valkoisten kimppuun. Sota kesti vain noin kuusi viikkoa, mutta sen seuraukset olivat massiiviset. Satoja uudisasukkaita ja
dakota-kansaa kuoli. Vaikka Little Crow käski joukkojaan säästämään
naiset ja lapset, sotureiden raivo oli niin hillitöntä, että monesti he
teurastivat kaikki tielle sattuneet valkoiset ikään ja sukupuoleen
katsomatta. Dakotojen arvioidaan tappaneen kuuden viikon aikana pienellä
alueella peräti 800 valkoista. Sodan jälkeen 38 Dakota-miestä teloitettiin Mankatossa
joulukuussa 1862, Yhdysvaltain historian suurimmassa joukkoteloituksessa. Tämän jälkeen koko Dakota-kansa karkotettiin Minnesotasta.
2. Aikajana, sijainti ja etäisyys Ingallsin perheen elämästä
Sodan keskeiset tapahtumapaikat sijaitsivat Etelä- ja Lounais-Minnesotassa, erityisesti Minnesota-joen laaksossa. Laura Ingalls syntyi viisi vuotta sodan jälkeen ja kaksivuotiaana hän eli vuoden verran aivan intiaanien naapurissa Kansasissa. Täällä intiaanien läheisyys oli toisinaan kammottavaa ja varsinkin äiti Caroline pelkäsi jatkuvasti intiaanien arvaamatonta julmuutta. Ingallsin perhe muutti Minnesotaan Walnut Groveen vuonna 1874 eli reilu vuosikymmen sodan jälkeen. Walnut Grove sijaitsee noin 120–150 kilometrin päässä sodan pahimmin koettelemista alueista, kuten Lower Sioux Agencysta ja Mankatosta. Fyysisesti sotaa ei siis käyty Ingallsin perheen pihapiirissä, ei ajallisesti eikä maantieteellisesti. Henkisesti ja sosiaalisesti se oli kuitenkin hyvin lähellä. Myös Walnut Grove oli rajaseutua, joka oli syntynyt juuri sen jälkeen, kun alkuperäisväestö oli väkivalloin poistettu alueelta. Ingallsin perhe ja monet muut naapuritkin elivät tiloilla, joiden olemassaolo oli suora seuraus sodasta ja sitä seuranneesta pakkosiirrosta. Veriset muistot olivat läsnä arjessa lähes päivittäin ja kauhutarinat silvotuista naisista ja lapsista olivat illanistujaisissa voimissaan.3. Sodan vaikutus arkeen ja pelkoon
Vaikka Laura Ingalls Wilder kirjoitti lapsuudestaan vasta vuosikymmeniä myöhemmin, sodan varjo näkyy kirjoissa selvästi. Pieni talo preerialla -teoksessa esiintyy toistuva teema intiaanien pelosta, varoituksista ja uhkakuvista, vaikka mitään konkreettista väkivaltaa ei tapahdu. Tämä pelko ei syntynyt tyhjästä. Se on kulttuurista muistia sodasta, joka oli vielä tuore vanhempien ja naapureiden mielissä. Charles Ingallsin sukupolvi muisti Dakota Warin katkeran hyvin. He muistivat tapetut perheet, pakoretket ja huhut. Nämä muistot siirtyivät lapsille tarinoina, varoituksina ja varsinkin asenteina. Arjessa tämä näkyi varautumisena, epäluulona ja jatkuvana ajatuksena siitä, että turvallisuus on haurasta ja että intiaani on lähtökohtaisesti vain arvaamaton ja armottoman raaka vihollinen. Wilderin kirjoissa tämä kääntyy moraaliseksi asetelmaksi, jossa uudisasukkaat nähdään edistyksellisinä järjestyksen ja työn edustajina, alkuperäiskansat uhkana tai vain katoavana taustavoimana. Nykykäsityksen mukaan tämä näkökulma on vähintäänkin vahvasti vääristynyt. Tämä käsitys on kuitenkin tuohon aikaan ollut varsin määräävä tekijä uudisasukkaiden asenteissa ja juuri tästä syystä Charles Ingalls pakeni preerialta Pieni talo preerialla -kirjan viimeisessä luvussa.4. Kirjallinen vaikeneminen ja valikointi
Oleellista on myös se, mitä kirjasarja ei kerro eikä oikeastaan edes selkeästi sivuuta. Dakota War mainitaan korkeintaan epäsuorasti. Alkuperäiskansojen näkökulma puuttuu lähes kokonaan. Tämä ei ole sattumaa vaan osa laajempaa amerikkalaista muistipolitiikkaa, jossa rajaseudun intiaaneihin kohdistettu väkivalta normalisoitiin ja se oikeutettiin edistyksen nimissä. Wilder ei kirjoittanut historiaa vaan muistelmaa, mutta muistelmankin valinnat ovat kulttuurisia ja poliittisia. Hänen tekstinsä heijastaa maailmaa, jossa Dakota-kansa oli jo poistettu maisemasta. Siksi he voivat näyttäytyä kirjassa hahmoina ilman omaa ääntä, pelkkänä pelon symbolina.5. Yhteenveto
Dakota War ei ole teemana Pieni talo preerialla -sarjan taustakoriste, vaan tavallaan jopa sen hiljainen mutta vahva perusta. Ilman sotaa ei olisi samanlaista rajaseutua, ei Walnut Grovea sellaisena kuin se oli, eikä Ingallsin perheen kokemaa näennäistä turvallisuutta. Turvallisuutta toi tieto siitä, että intiaanit on lyöty ja nujerrettu, mutta toisaalta jatkuvaa vaaraa toi ymmärrys intiaanien kyvystä silmittömään raakuuteen heidän niin halutessaan - ja olihan lähistöllä vielä joitain muitakin intiaaniheimoja, eikä uudisasukkaat silloin tunnistaneet näiden eroa millään tavalla. Sota oli fyysisesti kaukana mutta ajallisesti ja psykologisesti läsnä, muokaten arkea, pelkoja ja kertomuksia. Kun Wilderin tekstejä luetaan tänään, ne eivät lakkaa olemasta lämpimiä lapsuuskuvauksia, mutta ne lakkaavat olemasta viattomia. Dakota War pakottaa lukijan näkemään, että preerian rauha rakennettiin jonkun toisen tuhoamisen ja kulttuurin kuoleman varaan.+. Andrew Myrick
Andrew Myrick (1832-1862) oli kauppias, joka toimi valkoisten asukkaiden ja Dakota-kansan välisen kaupankäynnin keskiössä 1800-luvulla. Hänen nimeensä liittyy yksi Dakota Warin
ensimmäisistä ja symbolisimmista väkivallanteoista. Kun Dakota-kansa kärsi nälästä ja ruokavarojen puutteesta, Myrick halveksi heitä julkisesti. Hän sanoi
erään kriisipalaverin ja sopimusneuvottelujen aikana, että sikäli
kuin asia minua mitenkään liikuttaa, niin jos heillä on nälkä, niin syökööt heinää tai vaikka elukoittensa lantaa. Tämä lausahdus leimasi lähinnä hänen oman kohtalonsa.
"Syökööt heinää" jäi lausahduksena elämään eikä vähiten siitä syystä,
mihin se lopulta johti. Myrick tapettiin heti sodan ensimmäisenä päivänä 18.8.1862, ja hänen ruumiinsa nöyryytettiin. Voisi lähes olettaa hänen olleen se ihan ensisijainen kohde koko sodan suhteen. Päällikkö Little Crow lähetti sotajoukot taisteluun käskynä "tappakaa huijarikauppiaat, ryöstäkää heidän kauppansa ja polttakaa talot!" Myrick oli intiaaneille se kaikkein vihatuin kauppias, joka oli avoimesti huijannut heitä monesti eikä suostunut joustamaan piiruakaan. Ei ollutkaan yllätys, että ensimmäiseksi kohteeksi valikoitui juuri Myrickin kauppa, jonka talonmies James W. Lynde sai sodan ensimmäisen osuman seistessään kaupan oviaukossa. Itse Myrick pakeni rakennuksen salaluukusta, jonka kautta oli vain lyhyt matka Minnesota-joelle, jonka vastarannalla olisi turvapaikka, armeijan tukikohta Fort Ridgely. Hän ei päässyt koskaan joelle saakka vaan sai nuolen selkäänsä karkuun juostessaan. Joitain päiviä myöhemmin hänen nuolilla reiítetty ruumiinsa löydettiin alueen hallintorakennuksen lähistöltä pää irrotettuna ja suu sullottuna täyteen heinää. Toisinaan kerrotaan, että heinää oli tungettu myös pakaravako täyteen, joten hänen kuuluisa möläytyksensä tuli kostettua kerralla oikein kunnolla. Myrickin kuolema tuli voimakkaaksi symboliksi sodan raakuudelle ja epäoikeudenmukaisuudelle, ja hänen nimensä on jäänyt historiaan varoituksena välinpitämättömyyden ja halveksunnan vaarallisuudesta.