Tositarinat etusivu
Laura Ingalls Wilder
Lauran perhe
Muut ihmiset
Lauran muutot
Kotitalot
Kirjat
Sekalaiset
Turvemajat
Niille, jotka lähtivät rekisteröimään omaa maatilaa preerialle, yksi suurimmista houkuttimista oli viljelyn kannalta ennennäkemättömän
erinomainen puuton maa. Ei ollut siis paksuja juuria, kantoja eikä turhia taimia hankaloittamassa sadonkorjuuta.
Asian huono puoli oli taas se, ettei ollut myöskään talonrakennusmateriaalia. Puutavaraa kyllä voitiin tuoda vankkureilla tai junalla,
mutta tämä oli erittäin kallista. Ainoa halpa materiaali oli maa itsessään. Vaikka jotkut uudisraivaajat rakensivatkin itselleen talon
laudoista, usein ainakin heidän karjansa asusti maasta tehdyssä asumuksessa.
1. Turvemajojen rakenne
Maa oli käytännössä ollut vuosituhansia kääntämättä ja koskematon villiruoho preeriakukkineen oli saanut kasvaa rauhassa, joten turve ja juuristo oli erittäin tiukkaa ja tukevaa materiaalia – paikoin puutakin kovempaa. Tällaisen maan kyntäminen tuotti jopa kymmenen senttiä paksuja ja puoli metriä leveitä ruohonjuuri- ja maalaattoja. Näitä pystyi leikkaamaan kirveellä työstettävän kokoisiksi turvelaatoiksi, joita sitten käytettiin talonrakennuksessa kuten tiiliä nykyään. Ja jottei maaseinä olisi ollut liian korkea ja epävakaa, joskus kaivettiin seinä alkamaan 1,5 metriä maanpinnan alapuolelta.Autenttinen valokuva 1800-luvulta kertoo erittäin hyvin, mistä oli kyse. Ingallsien kaivanto oli kylläkin pienempi kuin kuvan tuntemattomaksi jääneen kuusihenkisen perheen, mutta tyyliltään täsmälleen samanoloinen. Kirjan Luumujen poukama ensimmäinen luku on nimeltään varsin kuvaavasti Ovi, joka johti maan sisään.
Olosuhteet sisällä riippuivat oleellisesti siitä kuinka hyvin maja oli tehty. Katto oli tärkein, sillä huonosti rakennettuna se päästi helposti sateen läpi. Tietty tukiseinienkin tuli olla vahvoja ja suoria. Oville ja ikkunoille jätettiin aukot aivan kuten tavallistakin taloa tehdessä. Oviaukkoon oli helppo rakentaa ovi, samoin ikkuna-aukkoon ikkuna, mutta lasin saaminen saattoi olla vaikeaa ja kallista. Joskus käytettiin lasin sijasta öljypaperia, näin tekivät myös Ingallsit. Katto ainakin vahvistettiin tai joskus jopa kokonaan tehtiin oksista ja ohuista puiden haaroista käyttäen kaikkia mahdollisia saatavissa olevia puita. Olkia kasattiin oksien päälle ja katto viimeisteltiin tiiviiksi levittämällä päällimmäiseksi vielä lisää turvetta.
Sisällä pehmeät seinät voi tasoittaa vaikka kirveellä. Muta- ja savikerroksia pystyi lisäämään kunnes lopputulos oli tyydyttävä. Sen jälkeen seinät voi pestä puhtaaksi tai vaikka tapetoida sanomalehdillä.
2. Hyödyt, haitat, vaarat
Huonosti rakennettu katto päästi paitsi sateen läpi, oli myös hengenvaarallinen. Seinät piti rakentaa huolella suoriksi ja varmistaa, että jokainen kerros oli turvallinen. Ei ollut mitenkään epätavallista, että huonosti rakennetut seinät pettivät ja koko turvemaja sortui. Samaten liian ohueksi jätetty katto saattoi pettää lumen alla tai jopa rantapenkereellä (siis katon päällä) kävellessä.Maa-aines oli alkuun luonnollisesti kosteaa, minkä johdosta sisäilma saattoi olla hyvinkin nihkeää. Myös rankkasateet aiheuttivat sisällä kosteutta. Tällaiset olosuhteet olivat omiaan altistamaan vakaville sairauksille, astma ja malaria olivat yleisiä. Siksi turvemajat olivatkin pääsääntöisesti vain väliaikaisia ensiasuntoja, joissa odotettiin varsinaisen kotitalon valmistumista. Oikean talon valmistuttua turvemajat jäivät usein varastokäyttöön tai eläinsuojiksi.
Toisaalta hyviäkin puolia riitti. Kesällä turvemaja oli erinomaisen viileä, varjoisa suoja auringolta. Talvella se taas piti lämmön sisällä ja kylmän ulkona. Poikkeuksellisen kylmien talvien aikana usein ainoat syrjemmällä eläneet ihmiset, jotka selvisivät hengissä, asuivat juuri turvemajoissa.
Ingallsien turvemajan sijainti on tiedossa ja siitä kertoo paikalle pystytetty kyltti: "1870-luvulla tällä paikalla sijaitsi Charles Ingallsin perheen turvemaja. Katon romahdettua vuosia sitten, ei jäljelle jäänyt enää muuta kuin tämä painauma..."
