Tositarinat etusivu
Laura Ingalls Wilder
Lauran perhe
Muut ihmiset
Lauran muutot
Kotitalot
Kirjat
Sekalaiset
Soldat du Chêne ja osaget
Soldat du Chêne oli osageintiaanien päällikkö, jonka Ingallsit kohtasivat Kansasin preerialla.
1. Soldat du Chêne – Ingallsien pelastaja
Lauran lähinaapureina Kansasin Independencessä asusti siouxkielinen intiaaniheimo osage. Osaget kuuluivat preeriaintiaaneihin ja heidän
käyttäytymisensä oli monilta osin länsimaalaisten näkökulmasta inhimillisempää ja rauhallisempaa kuin kauempana etelässä
(esim. irokeesit) tai lännessä asustavien heimojen. Esimerkiksi vihollisheimojen sotureiden tai rikoksista tuomittujen koko
illan ja yön kestäviä kidutusjuhlia ei järjestetty kuin poikkeustapauksissa, kun taas irokeeseilla tällainen oli hyvin yleistä.Tuohon aikaan osageheimoon kuului arviolta noin 3500–3700 intiaania, ja he olivat tyypillinen rauhaa rakastava preeriaintiaanikansa, joka harrasti maanviljelyä, mutta aika ajoin myös metsästi valtavia puhvelilaumoja. Osaget olivat kuitenkin suuren osan vuodesta paikoillaan pysyvä heimo, jonka asuinalue oli Oklahoman ja Kansasin osavaltioiden raja-alueella Arkansas-joen varrella.
Kirjassa Pieni talo preerialla Ingallsin perhe muuttaa juuri tänne eteläiseen Kansasiin ja kohtaa ranskaa puhuvan osagepäällikön, Soldat du Chêne. Eletään loppuvuotta 1869.
Laura kertoo kuinka intiaaniheimo, joka eli Ingallsien ja muiden valkoisten uudisraivaajien asuttamalla alueella, oli päättänyt ryhtyä sotaan asukkaita vastaan. Soldat du Chêne heimoineen saapui vetoamaan muihin heimoihin, etteivät nämä tappaisi valkoisia. Hän kertoi muille intiaaneille, että jos he aloittaisivat verilöylyn asukkaita vastaan, hän vahvan osageheimonsa kanssa asettuisi valkoisten puolelle sotaan muita vastaan. Tämä sai muut heimot poistumaan rauhassa. Soldat du Chêne siis pelasti myös Ingallsin perheen hengen. Ainakin tämän tarinan mukaan.
2. ...vai oliko sittenkään?
Todellisuudessa Laura ei muistanut intiaanipäällikön nimeä, ainoastaan tämän teot, joten on mahdollista, että kyseessä ei ollut oikeasti Soldat du Chêne. Laura tutki osageheimon historiaa kirjoittaessaan kirjaansa ja hänelle kerrottiin, että etsimänsä päällikkö oli nimeltään Soldat du Chêne. Valitettavasti ei ole tiedossa, mistä tai keneltä hän tuon tiedon löysi, ja tutkijat, jotka ovat yrittäneet samaa asiaa selvittää, eivät ole sitä pystyneet varmistamaan. Mahdollisesti Laura sai virheellistä infoa tai sitten kyseessä oli historiallisesti niin merkityksetön heimopäällikkö, ettei ole saanut osakseen suurtakaan huomiota historiallisissa asiakirjoissa ja dokumenteissa.Toki todistetusti kyllä oli olemassa intiaanipäällikkö juurikin nimeltään Soldat du Chêne. Kuitenkin viitaten Donald Zochertin kirjaan Laura, tämä päällikkö kuoli useita vuosia ennen Lauran syntymää. Kenties hänellä oli samanniminen pojanpoika tai pojanpojanpoika, joka oli päällikkönä vuoden 1870 tienoilla. Zochert epäilee ehkä kyseessä olleen päällikön nimeltä Augustus Captain. Muita osagepäällikköjä samaan aikaan noilla alueilla olivat See-Haw, Black Dog ja Red Eagle.
Soldat du Chêne nimisestä päälliköstä on olemassa kuva (sivun ylin kuva)Terry Wilsonin kirjassa The Osage, mutta kuvan ottamisen ajankohtaa ei mainita, joten kyseessä saattaa olla päällikkö vuosisadan alkupuolelta. Kuvateksti sanoo: "Le Soldat du Chêne – Tammen Sotilas, sai nimensä käytettyään menestyksellä tammipuuta suojanaan useita vihollisia vastaan. Hänellä on perinteisesti muotoiltu osagesotilaan hiustyyli." Tässä kirjassa on paljon hyödyllistä tietoa osagen kansasta ja Lauralla oli joko erittäin hyvä muisti näiden intiaanien suhteen tai sitten hänen on täytynyt tutkia asioita tarkasti. Otteet tästä kirjasta täsmäävät erittäin hyvin Lauran luonnehdintojen kanssa, kuten:
- "monet osaget olivat poikkeuksellisen pitkiä"
- "he ajoivat hiuksensa…jättäen päähän hiuksia ainoastaan viisi senttiä korkeaksi ja kahdeksan senttiä leveäksi nauhaksi otsalta niskaan asti"
- "heillä oli hyvä ryhti"
Vertailu paljastaa näiden asioiden täsmäävän Lauran Pieni talo preerialla -kirjan tietojen kanssa täydellisesti.
3. Intiaanien pelko ajaa Ingallsit silti tiehensä
Vielä eräs mielenkiintoinen Wilsonin kirjasta selviävä fakta: "biisoninmetsästys vaati huolellista valmistautumista aivan kuten sotatoimet. Hevosen selässä olevat metsästäjät usein sytyttivät hallittuja tulipaloja ajaakseen biisonit kohti jokea, jossa muut metsästäjät odottivat väijyksissä". Tämä saattaa hyvinkin olla todellinen selitys preeriapalolle, josta Laura kirjoittaa. Osa uudisasukkaista uskoi intiaanien sytyttäneen palot ajaakseen valkoiset pois. Lauran isä taas uskoi tarkoituksena olleen kulottaa maat. Todellinen syy ei kenties ollut kumpikaan noista, vaan syynä saattoikin olla juuri biisoninmetsästys.Wilson käsittelee kirjassaan myös tapaamista, jonka on täytynyt aiheuttaa Charlesin päätös lähteä pois hyvältä kotipaikalta valmiista Kansasin preeriatalostaan (nyt tarkkana päivämäärien kanssa!): "tapaaminen, jossa käsiteltiin joko osageintiaanien tai uudisasukkaiden poissiirtoa, oli määrä pitää elokuussa 1870. Se kuitenkin siirrettiin syyskuulle intiaanien biisoninmetsästyskauden vuoksi. Lopulta kaksi päivää kestäneiden neuvottelujen jälkeen päälliköt ja neuvostot vastahakoisesti hyväksyivät sopimuksen, jonka mukaan osagen tulisi siirtyä uudelle alueelle, jonka hankkisivat cherokeilta 1865 tehdystä sopimuksesta saaduilla rahoillaan. Samalla päätettiin, että Kansasin reservaatti myydään uudisraivaajille $1,25 /eekkeri".
Ingallsin perhe lähti Kansasista heti kun vain Caroline ja Carrie olivat tarpeeksi vahvoja matkustamaan Carrien syntymän 3.8.1870 jälkeen. Heidän on täytynyt lähteä kodistaan tämän päivämäärän ja edellä kuvatun kokouksen välisenä aikana ja Charles on ollut melko varma, että päätös olisi aivan erilainen kuin mitä olikaan. Jos hän olisi odottanut pari viikkoa, ei perheen olisi koskaan tarvinnut lähteä pienestä talostaan preerialla.
Osagesoturi, n. 1880
+. Preeriaintiaani
Preeriaintiaaneiksi lasketaan lähinnä suurten tasankojen intiaaniheimot. Näitä oli kolmisenkymmentä ja kaikkien tämän vähäsateisen alueen heimojen toimeentulo riippui täydellisesti biisoneista.
Karkeasti kolmannes preeriaintiaaniheimoista olikin niin sanottuja vaeltajaheimoja. Nämä heimot vaelsivat
jatkuvasti suurten biisonilaumojen jäljessä kuljettaen tarpeelliset tavaransa koirien vetämillä reillä.
A-kirjaimen muotoiset parin kolmen metrin
mittaiset reet kantoivat n. 30 kilon taakan. Hevosten yleistyessä tämäkin elintapa helpottui merkittävästi ja samalla myös vaellusalueet pitenivät.
Nyt hevoset pystyivät kuljettamaan paitsi naiset ja lapset, myös moninkertaisen määrän tavaraa ja moninkertaisen päivämatkan koiriin verrattuna.
Jotkut heimot saattoivat vaeltaa jopa pitkälle toistatuhatta kilometriä kesän aikana.
++. Hevoset
Kuinka intiaanit sitten saivat hevoset käyttöönsä? Tässä tarina lyhyesti.Espanjalaiset valloittajat pitivät intiaaneja palveluksessaan. Pian he kuitenkin huomasivat näiden oppivan erittäin nopeasti käsittelemään hevosia loistavasti. Espanjalaiset ymmärsivät, että hevoset saattaisivat antaa intiaaneille huomattavan edun maasta taisteltaessa ja yrittivät kaikin tavoin estää heitä saamasta niitä haltuunsa.
Vuonna 1680 Rio Grande -joen pieni intiaaniheimo sai tarpeekseen sortajistaan ja he tekivät onnistuneen kapinan. Eurooppalaisten ei auttanut kuin poistua ja orpoja hevosia karkasi preerialle satamäärin. Nämä muodostivat laumoja ja hyvissä olosuhteissa lisääntyivät niin nopeaan tahtiin, että vielä satojenkin vuosien jälkeen näiden jälkeläisiä vaelteli villeinä preerialla useita suuria laumoja. Näistä intiaanit napsivat itselleen hevosia kesytettäviksi ja he omaksuivat hevoskulttuurin omakseen nopeaan tahtiin.
+++. Biisonit
Hevoset helpottivat sotimista, mutta ennen kaikkea ne olivat korvaamaton apu kömpelösti ja hitaasti liikkuvia tyhmiä biisoneja (=puhveli) metsästäessä. Silti biisonikanta oli suurin piirtein vakaa aina 1800-luvulle saakka. Vuosisadan alkaessa alueella arvioidaan eläneen noin 150'000 ihmistä ja 50 miljoonaa biisonia. Lauman koko saattoi olla jopa 16 x 12 kilometriä (eli käytännössä koko Helsingin tai Turun pinta-alan verran) ja erään lauman kerrottiin ylittäneen Missourijokea tauotta kolme päivää! Yhdessä ainoassa laumassa saattoi olla jopa uskomattomat neljä miljoonaa eläintä! Kerrottiin, että "oli täysin mahdotonta laskea eläimiä, sillä matkalla tasankojen yli ei kulunut päivääkään, ettei valtavia laumoja olisi näkynyt..." "Niin kauas kuin silmä kantoi, oli maa mustanaan lukemattomia puhveleita". Ja preerialla silmä kantoi kauas!
++++. Lakotat
Vielä 1800-luvun puolessavälissä tasankoja hallitsivat lakotat, joista eurooppalaiset alkoivat käyttää nimeä Sioux. Lakotojen perinne näkyy yhä vahvasti esimerkiksi useiden Yhdysvaltojen osavaltioiden nimissä. Mm. keskiläntiset Kansas (kansa = eteläisen tuulen ihmiset) ja Wisconsin ovat saaneet nimensä suoraan sioux-kielen sanoista. Iowa heimo on ollut lähteenä samannimiselle osavaltiolle sekä vuonna 1889 kahtia jaettu Dakota sai nimensä suoraan lakota-heimon mukaan.Intiaanit metsästivät biisoneja maltilla ja järjellä, mutta eurooppalaisten valloittajien levittäytyessä länteen, 1850-luvulla alkoi myös järjestelmällinen biisonien joukkomurha. Eläimiä ammuttiin jopa ohi kiitävästä junasta; usein saattoi löytyä ammuttavaa kilometrikaupalla niin kauan kuin vain patruunoita riitti. 1860-luvun lopulla eräs junayhtiö jopa mainosti itseään sillä, että heidän matkansa aikana sai ampua niin paljon biisoneja kuin tahtoi. Mikäli matkalla kohdattiin suuri biisonilauma – ja lähes aina kohdattiin – juna pysäytettiin, matkustajille jaettiin aseet ja ikkunoista ammuttiin niin kauan kuin tapettavaa riitti. Sen jälkeen matka jatkui kunnes kohdattiin seuraava lauma, ja taas juna seis ja ei muuta kuin ampumaan.
Aseistuskin oli biisoneja vastaan ennennäkemättömän ylivertaista, sillä olihan sisällissota juuri loppunut ja aseteollisuus oli tuottanut jumalattoman määrän tehokkaita pyssyjä, joiden piiput nyt siis suunnattiin kohti biisoneja.
Muutamassa vuosikymmenessä kaikki suuret laumat oli tuhottu ja paikkapaikoin preeria oli mustanaan tapettujen ruhoja silmänkantamattomiin. Valkoisten toimesta periaatteessa hävitettiin koko Amerikan biisonikanta, ja koska lakotojen elanto oli täysin riippuvainen biisoneista, näiden metsästys ja suurien laumojen tuho tiesi myös intiaanien vääjäämätöntä loppua.
Heidän pitäessään kiinni elannostaan, myös nämä rauhaa rakastavat preeriaintiaanit joutuivat jatkuviin sotiin valkoisten kanssa ja saivat samalla täysin perusteettoman maineen sotaisana villinä, joka tappaa naisia ja lapsia koteihinsa vain huvikseen.
+++++. Intiaanikulttuurin loppu
Kuuluisa Little Bighornin taistelu 25. kesäkuuta 1876, jossa intiaanit kaatoivat kenraali Custerin joukot, antoi uskoa siitä, että intiaanit saisivat sittenkin pitää maansa ja jatkaa elämäänsä omissa oloissaan. Mutta voitto oli vain hetkellinen ja sota jatkui.Wounded Kneen taistelu joulukuun 29. päivä 1890 oli se viimeinen kuolinisku intiaanikulttuurille. Päällikkö Istuva Härkä oli ammuttu vain kaksi viikkoa aikaisemmin ja nyt noin 150 lakotamiestä, -naista ja -lasta tapettiin Wounded Kneen pellolla. Vaikka jotkut lakotasotureista onnistuivatkin pakenemaan, oli heidänkin pian antauduttava ja intiaanit oli lopullisesti lyöty ja viimeisetkin aidattu reservaatteihin. Lakotojen elinkeino oli tuhottu ja poliittinen järjestelmä hajotettu. Soturit oli tapettu ja uskonto kielletty. Jopa lasten hiukset oli leikattu lyhyiksi ja heidät lähetetty toiselle puolelle maata kouluihin oppimaan sivistyneitä arvoja.