Tositarinat etusivu
Laura Ingalls Wilder
Lauran perhe
Muut ihmiset
Lauran muutot
Kotitalot
Kirjat
Sekalaiset
Kotitilojen jako
Homestead Act – Kotitilalaki
1800-luvulla Yhdysvaltojen hallitus koki karujen preerioiden olevan yllättävän vaikeita saada asutettua.
Tästä johtuen maata jaettiin käytännöllisesti katsoen ilmaiseksi sitä haluaville.
1. Homestead Act, vuoden 1862 Pientilalaki
Tavoitteena oli yksinkertaisesti saada lähes asumattomaksi kelpaamaton vaikea seutu hyötykäyttöön. Vuonna 1862 säädettiin asetus, jonka perusteella kuka tahansa kansalainen tai edes kansalaisuutta haluava voisi rekisteröidä nimiinsä maatilan. Käytännössä maan jako tehtiin vetämällä karttaan viivoittimella suorat viivat jakaen maa-alueet samankokoisiin suorakulmaisiin lohkoihin. Alueen koko oli 160 eekkeriä eli n. 65 hehtaaria. Alue oli kanttiinsa siis tasan puoli mailia eli 805 metriä. Oli kuitenkin muutama ehto, jotka tuli täyttää:– rekisteröijän tuli olla vähintään 21 vuoden ikäinen
– tilalle oli rakennettava asuttavaksi kelpaava kotitalo
– maata oli viljeltävä aktiivisesti
– asukkaan tai perheen oli myös asuttava valtauksella vähintään kuusi kuukautta
– kaikki ehdot oli täytettävä viiden vuoden ajan ja tila saatava kaikin puolin valmiiksi viimeistään tuon viiden vuoden kuluessa.
Sisällissodan veteraaneilta vähennettiin viidestä vuodesta pois palveluksessa oltu aika. Heidänkin oli silti asuttava tilalla vähintään yksi vuosi. Haluavat pystyivät myös lunastamaan lisää tilaa itselleen minimihintaan, mutta silloinkin vaadittiin tilan asuttaminen ja viljely.
Ilmaiseksi saatava suurikokoinen ja aivan ikioma maatila rauhallisella seudulla, jonka tarkan sijainnin ja tarkat tontin rajat sai vielä itse valita... Kuulostaa helpolta ja suorastaan unelmalta, mutta käytäntö olikin kokonaan eri juttu. Preeriaa oli tosiaan viljeltävä eikä usein mainittavampaa satoa saanut ensimmäiseen pariin vuoteen. Sillä välin oli kuitenkin jollain tavoin elätettävä itsensä ja monissa tapauksissa mukana matkannut monilapsinen perhe. Jos tila oli syrjemmällä, oli mahdotonta käydä kaupungissa töissä ja samalla asua preerialla. Tämä aiheutti monille vaikeuksia täyttää vuosittainen kuuden kuukauden asumisehto.
Lisäksi tuohon aikaan tilan hoito oli kaikin puolin huomattavasti työläämpää kuin nykyisin. Apuvälineet oli lähes poikkeuksetta itse valmistettava paikan päällä. Käytettävissä olevaa luonnon materiaalia oli preerialla erittäin niukalti. Esimerkiksi puita ei ollut kaadettavaksi välttämättä useiden kilometrien säteellä. Tämä teki jo pelkästään talon rakentamisen usein ylivoimaisen vaikeaksi eikä kymmenen kilometrin säteeltä löytynyt kenties yhtään naapuria töissä auttamaan.
Luonnonoikut olivat myös erittäin yleisiä. Koska muutenkin toimeentulo oli hiuskarvan varassa, ei yhteenkään huonoon satoon ollut varaa. Kuitenkin viisi peräkkäistä hyvää vuotta oli harvinaista missään päin maata. Tuohon aikaan villi preeria oli hyvin oikkuinen. Heinäsirkat, kuivuus, sateet, pakkanen, kuumuus, tuulet... Muuten täydellisen kesän ja sadon saattoi pilata aivan tyystin vaikka pelkkä varttitunnin mittainen raekuuro.
Siksi ei ole yllättävää, että ennen vuotta 1900 rekisteröidyistä tiloista ainoastaan puolet saatiin koskaan pysyvään käyttöön.
2. Charles Ingallsin valtaamat maatilat
1868 Charles Ingalls valitsi tilan Kansasista, 20 kilometriä Independencestä itään. Aivan vieressä sijaitsi Osage-intiaanien reservaatti, jonka kokoa oli rajusti supistettu uudisasukkaiden tieltä. Itse asiassa tila oli viitisen kilometriä intiaanien alueen puolella, mutta koska Charles ei koskaan virallistanut valtaustaan, ei hän myöskään koskaan saanut tietää rakentaneensa kodin täysin väärään paikkaan. Myöhemmin kun Ingallseille tuli lähtö, ei tilaa voinut myöskään myydä kenellekään, koska alueen omistivat edelleen virallisesti ensin intiaanit ja sittemmin valtio.Charles rekisteröi myöhemmin vielä uuden valtauksen 19.2.1880 Etelä-Dakotan De Smetin kaupungin läheltä hintaan 13,86$. Tämäkään ei mennyt ihan putkeen vaan Yanktonin rekisteröintitoimisto kirjasi valtaajaksi Charles V. Ingallsin eikä Charles P. Ingalls. Tämä kävi ilmi vasta kun hän yritti lunastaa viimeistä osuutta tilasta itselleen keväällä 1886. Hänen täytyi käydä läpi oikeustaistelu todistaakseen olevansa tilan vallannut henkilö. Jopa paikallislehti The Kingsbury County News huomioi tämän ja kirjoitti oikeudenkäynnistä. 7.3.1886 annettiin lopulliset sekä kirjalliset että suulliset todistukset oikeudelle. 11.5.1886 Charles Ingalls maksoi loput 3,86 dollaria ja sai De Smetin maatilansa lopulta omiin nimiin.
Tarkimmat huomasivat, että Charlesilta kesti saada tila omavaraiseen käyttöön kaikkiaan vuoden liikaa. Tämä johtui odottamattoman vaikeasta vuoden 1880–81 talvesta. Tänä aikana perhe joutui joutui viettämään peräti kahdeksan kuukautta yhtäjaksoisesti kaupungissa. Poikkeukselliset olosuhteet otettiin kuitenkin huomioon, ja vaikkei vuotuinen kuuden kuukauden asuttamisehto toteutunutkaan, eivät Ingallsit silti menettäneet tilaansa.
Jouluna 1887 Charles perheineen muutti tältä De Smetin lähellä olevalta tilalta pois kaupunkiin. He lopettivat maanviljelyn ja viitisen vuotta myöhemmin möivät maatilan. Charles ja Caroline itse kotiutuivat lopullisesti kaupunkiasuntoon ja viettivät täällä koko loppuelämänsä.